Messed up

Lumi #2

-Aa Mikael –

Mikael:
Hei

Minä:
Moi

Mikael:
Millanen sun päivä oli?

Minä:
Ihan jees. Sulla?

Mikael:
Ihan ok

Meidän pitää jutella

Minä:
Okei?

Mikael:
Jossain ulkona

Nyt

Mun sydän hakkasi ihan täysillä ja kädet tärisi. Mikaelin viestit ei kuulostaneet hyviltä. Selvästikään kaikki ei ollut hyvin. Se ei tahtonut laittaa viestiä asiasta vaan tahtoi tavata. Se ei kuitenkaan tahtonut tavata kummankaan luona. Mun stressi levelit nousi taivaisiin. Entä jos sitä kadutti? Ei kai sitä kaduttanut? Edettiinkö me liian nopeasti? Mikä oli ongelma? Ehkä mä vaan ylireagoin, yritin rauhoitella itseäni.

Se siitä positiivisesta ajattelusta.

Kävelytahtini hidastui lähestyessäni puistoa, jonne olin menossa tapaamaan Mikaelia. Valot valaisi aukean. Päivällä oli satanut hieman lunta ja pakkasta oli pari astetta. Paikka näytti todella aavemaiselta. Mikael istui yksin keinussa hieman heiluen.

Se katseli jalkoihinsa. Sen ryhti oli lysähtänyt ja sitä selvästi vaivasi jokin. Lopulta mä olin saanut raahattua itseni pojan luokse. Se nosti päätään ja katsoi mua ehkä vähän pelokkaana. Jätin taluttamani pyörän jalalleen seisomaan. Mä nojauduin keinun tukitolppaan.

"Mikä on?" mä kysyin. En vaivautunut edes tervehtimään. Mä vain halusin tietää, mitä oli meneillään. Se oli hetken hiljaa. Mä puhalsin lämmintä ilmaa keuhkoistani ja kylmässä ilmassa se muuttui valkoiseksi pilveksi. Katselin poikaa, joka selvästi mietti sanomisiaan. Ainakin sillä oli tällä kertaa sormikkaat käsissään.

"Lola sai tietää", se sanoi hiljaa. Mä suljin silmäni.

"Se oli nähnyt meidän viestejä"

"Miten?" kysyin hieman epäuskoisena.

"No mistä hitosta mä tiedän. Sillä vaan oli mun puhelin", Mikael sanoi hätääntyneeseen ääneen. Olin kuulevinani myös ärtymystä. Mä mietin, mitä sanoisin. Mä en halunnut, että meidän suhde paljastuisi kaikille. Mä en halunnut, että Lola kertoisi Santulle. Halusin kertoa itse, mutta en ollut vain uskaltanut. Sitten oli vielä Milla, joka uhkaili mua. Huokasin syvään. Kaikesta oli tullut parissa minuutissa todella ahdistavaa. Mä en vain tahtonut kenenkään tietävän. Tietysti moni ihminen reagoisi varmasti hyvin. Samalla pääsisin eroon Millan uhkailusta. Silti... Se tuntui niin kaiken muuttavalta. En haluaisi kuulla ihmisten kysymyksiä aiheesta. Juttu Mikaelin kanssa oli sitä paitsi niin uusi.

"Karri..", Mikaelin ääni oli anova ja itkuinen. Käännyin katsovaan suruisaa poikaa.

"Mä oon niin pahoillani", se huokasi. Se painoi päänsä käsiinsä. Mä kyykistyin sen eteen ja siirsin sen kädet sen kasvoilta. Sen silmät kiilsi hämärässä valaistuksessa.

Lumihiutaleita alkoi sadella uudelleen. Minimaalisen pienet haituvat laskeutui maahan ja meidän päälle. Me oltiin ainoat liikkeellä olijat. Hiutaleita laskeutui Mikaelin hiuksiin. Valkoista valkoisella. Poika mun edessä näytti lumoavalta. Puhdas, oli sana, joka tuli mun mieleen. Mikael oli kuin lunta.

"Ei se mitään", sain sanottua ja yritin hymyillä. Se räpytteli kyyneleitään pois. Se oli tainnut pelätä mun reaktiota aika paljon.

"Lola on arvellut jo aiemmin, että meillä on jotain meneillään", selitin, "mutta mä toivon, että se ei kerro kenellekään. Mä kerron ihmisille mieluummin itse, kun mä olen valmis".

"Mä pyysin sitä olemaan puhumatta ja se suostui", Mikael kertoi. Sen mieliala oli vieläkin alhainen.

"Kyllä se tästä. Älä ota tätä liian vakavasti. Elämää tää vaan on", sanoin. Toisen laihduttaminen oli helpompaa. Toivoin, että pystyisin itsekin täysin uskomaan noihin sanoihin. Nostin Mikaelin pystyyn ja vedin halaukseen. Lopulta se kietoi kätensä mun ympärille. Kuulin sen vielä niiskuttavan hetken, mutta lopulta se rauhoittui.

Myöhemmin mun puhelimessa luki Aa Mikaelin sijasta Lumi.