Messed up

Humala

"Sun täytyy puhua Mikaelille", Lola sanoi. Se istui taas mun sängyn laidalla. Se oli ilmestynyt ilmoittamatta meidän kodin ovelle niin kuin viime kerralla. Nyt se ei kuitenkaan ollut itsevarma. Se tuijotteli käsiään, eikä ollut meikannut. Sen silmien alla oli tummat pussit.

Mä huokasin. Mä en ollut vieläkään saanut Millaa pois mun niskasta.

"Ihan sama mistään suojelemisesta tai siitä, että kuka ei halua vielä tulla kaapista. Sun on pakko puhua ja sopia sen kanssa ennen kuin se tekee tosissaan jotain tyhmää", Lola selitti kiihtyen. Mä käännyin katsomaan sitä. Se käänsi oman katseensa pois ja silitteli Ikeasta hankitun harmaan päiväpeiton kangasta.

"Mitä se sitten tekis?" kysyin purren huultani.

"Se veti eilen illalla ihan kunnon kännit", Lola kertoi. Mä haroin hiuksiani.

"Eihän se-".

"Ei yleensä, koska se ei siedä hyvin alkoholia ja se tietää sen.", tyttö keskeytti mut, "Se on ihan kamala humalassa, eikä nyt ole kyse vain laskuhumalasta. Se itkee aina monta tuntia putkeen".

"Vetikö se kännit mun takia?" mun oli pakko kysyä. Mä tiesin, mitä Lola tulisi sanomaan. Silti mua kauhistuuti kuulla jonkun sanovan sen ääneen.

"Joo".

Joku palanen musta särkyi. Mä en halunnut, että se tekee itselleen jotain tollasta mun takia. Sitä oli ihan kamala ajatella. Oli järkyttävää, kuinka itse saattoikin vaikuttaa toisen elämään niin voimakkaasti. Oltiin toisillemme päihteitä ja saatiin toisemme humaltumaan kunnolla. Toisaalta taas saatettiin saada se toinen käyttämään niitä päihteitä ja olemaan humaltuneita jostain muustakin kuin vain rakkaudesta ja elämästä.

"En mä sitä toisaalta syytä", Lola huokasi nypäten nukan palan pois päiväpeitostani, "se ei oo nukkunut koko viikkona". Mun olo vain paheni. Osasin kuvitella Mikaelin eteeni silmät väsyneinä ja iho kalpeana. Ajatuskin sai mut ahdistumaan.

Mun olisi pakko jutella sille. Olisi pakko selvittää nämä kaikki asiat. Mun täytyisi myös kertoa Millasta ja keksiä Mikaelin kanssa yhdessä jotain. Piti vain toivoa, että se ei vihannut mua ja että se ylipäätään kuuntelisi mitä mulla on sanottavaa.

"Okei", myönnyin tytön tahtoon, "mä puhun sille". Tuntui vain helpommalta antaa periksi. Mulla oli niin ikävä Mikaelia.

"Hyvä. Meet vaikka ihan heti käymään", se kehotti vähän hymyillen. Se nousi seisomaan ja ilmoitti lähtevänsä Santun luokse. Ei kuulemma tarvinnut saattaa ovelle, joten jäin sängylleni istumaan. Mä mietin kauan ja paljon. Sitten mä nousin hakemaan puhelimeni. Kävelin ympäri huonetta ja pyörittelin laitetta kädessäni. Lopulta mä vedin syvään henkeä ja etsin yhden tietyn keskustelun.

-Petri-

Karri:
Hei

Petri:
Vau. Sustakin kuulee välillä.

Karri:
Sä sanoit kerran,
että olis okei, jos
tykkäisin pojista.

Petri:
Niin sanoin ja olen
edelleen sitä mieltä

Karri:
Mä tykkään yhdestä.

Petri:
Okei

Karri:
Ja se on okei?

Petri:
Tietysti!

Petri:
Onko se, se Lolan
veli? Mikael? Oliko
se sen nimi?

Karri:
Joo, just se.

Petri:
Söpöö

Karri:
Mistä sä tiedät?

Petri:
No jestas sentään. Te
istuitte silloin kerran
sylikkäin kukkakoristeet
päässä ja tuijotitte
koko aja toisianne.

Petri:
Ihan kuin olisitte
katseillanne riisuneet
toisenne.

Karri:
Ai

Petri:
Niin 😂

Karri:
Mä oon pahoillani.

Petri:
Ei ole mitään syytä olla

Mä laskin puhelimen kädestäni. Nyt mulla oli helpottunut olo. Petriltä saatu hyväksyntä tuntui niin hyvälle. Mun ei tarvitsisi huolehtia, mitä se ajattelee. Se hyväksyi mut. Nyt mun enää täytyisi kertoa Santulle. Sille kertominen jännitti mua vielä enemmän kuin Petrille kertominen.

Sitä ennen kuitenkin mun täytyisi saada välini kuntoon Mikaelin kanssa.

~~~~~~
Miten ihmisillä menee? Mitä kuuluu?

+

Suositelkaa kirjoja täältä wattpadista! :)