Messed up

Soittaa

Minä, Petri ja Santtu istuttiin vierekkäin sohvalla. Kaikilla oli katse tiiviisti suunnattuna kohti televisiota Wii -ohjaimet käsissä. Päätettiin viettää pitkästä aikaa jätkien kanssa iltaa. Siitä oli jo hetki, kun oltiin hengailtu vain me keskenämme. Ei me paljoa ehditty puhumaan, kun oli kiire pelata. Oli se silti sellaista kivaa yhdessä oloa. Musta myös tuntui, että mä tarvitsin näitä tyyppejä tällä hetkellä aika paljon.

"Tauko", Petri ilmoitti meille yhden pelin loputtua, "mun peukaloa alkaa krampata tämä nappulan hakkaamisen takia".

"Sä et vain ole pelannut hetkeen", Santtu valisti.

"No eipä mulla kauheesti ole pelikavereita ollut", Petri sanoi ja veti käsivarret ristiin rinnalleen esittäen loukkaantunutta. Sen sanoissa kuitenkin taisi olla jotain perää. Ehkä me oltiin jätetty se vähän ulkopuolelle.

"Mulla alkaa olemaan nälkä", Santtu valitti vaihtaen aihetta. Sitten me päätettiin mennä laittamaan jotain ruokaa keittiöön. Petri kyseli, haluttaisiinko ruveta kokkaamaan kunnolla vai laitettaisiinko vain jotain helppoa. Me päädyttiin siihen jälkinmäiseen vaihtoehtoon.

Otettiin värkkeitä esiin kaapeista. Petrin kodin keittiö oli aika moderni. Ne olivat rempanneet koko talonsa joku pari vuotta sitten. Pojan äiti oli kyllästynyt seinien väriin ja keittiön vanhoihin kaappeihin. Mekin oltiin silloin oltu auttamassa Santun kanssa. Oliko meistä sitten oikeasti ollut apua, oli ihan toinen juttu.

Kasattiin paahtoleivän siivujen päälle tomaattimurskaa, kinkkua, tonnikalaa, ananasta, tomaattia ja juustoa. Kaikkea mahdollista, mitä kaapista tuli vastaan. Paahtoleipää enää tuskin näki, kun oltiin saatu täytteet päälle. Laitettiin leivät hetkeksi uuniin ja sitten se olikin valmista syötäväksi.

Mutusteltiin ruokaa hiljaisuuden vallitessa ja selattiin puhelimiamme. Katselin kahta parasta kaveriani. Aina tällaisina hetkinä mulle tuli mieleen kaikkea mitä oltiin yhdessä tehty. Petri oli aina ollut se järjen ääni. Minä ja Santtu aina vaan viiletettiin eteenpäin. Ehkä Petri tunsi itsensä välillä ulkopuoliseksi. Sekin osasi heittäytyä tahtoessaan, mutta se mietti asioita aina yleensä järkevästi ja ennakoiden. Se tiesi, mitkä tekemiset kannatti jättää välitästä. Sillä aikaa mulle ja Santulle yleensä jo tapahtui jotain.

"Mitä sä myhäilet?" kysyin Petriltä, joka tuijotteli puhelintaan hymynkare huulillaan. Se pudisti pikaisesti päätään. Nyt Santtukin kiinnitti asiaan huomiota. Se istui Petrin kanssa samalla puolella pöytää ja nojautui toisen puhelimen puoleen.

"Vai että Hillan kanssa siellä keskustelut meneillään", Santtu totesi kulmiaan vihjailevasti heilutellen. Petrin hymy vain leveni.

"Se pyysi mua ulos", Petri kertoi tyytyväisenä. Ilo läikähti munkin sisällä.

"Etkö sä vieläkään ollut pyytänyt sitä?" Santtu kysyi hieman hämmentyneenä. Toinen kohautti olkiaan vaivaantuneesti.

"Eihän sillä mitään väliä enää ole, jos te nyt olette menossa ulos", puutuin keskusteluun. Petri katsahti muhun kiitollisena ja hymy palasi sen huulille. Se oli niin innoissaan tästä. Mä toivoin, että niiden suhde välttyisi kaikelta mahdolliselta draamalta.

"Onko Milla se, josta sä et silloin kerran tahtonut puhua?" Santtu kysyi yllättäen suu täynnä ruokaa.

"Tai siis mä ymmärrän, että se on vaikeeta. Sen edellisen poikaystävän jälkeen rima taitaa olla aika korkeella, mutta mä oon varma, että pystyt kyllä ylittämään sen", se selitti lisää. Onneksi se sentään nielaisi ruokansa yhdessä välissä. Sivusilmällä näin Petrin tarkkailevan mua. Se arveli jotain ihan selvästi.

Mä mietin hetken. Tää olis aivan mahtava tilanne kertoa Mikaelista. Sitten mun ei enää tarvitsisi pelätä näiden kahden reakiota. Teki kuitenkin pahaa. Santulla ei ollut mitään ideaa asiasta. Se kuvitteli, että mä mulla oli juttua Millan kanssa. Mä pelkäsin, että se ei uskoisi. Sekin saattaisi kuvitella, että Mikael oli jokin kokeilu niin kuin Lola oli kuvitellut. Olin saanut kuitenkin selitettyä tapahtumia tytölle. Se oli edelleen epäileväinen mua kohtaan ja olisi halunnut, että Mikaelille kerrotaan heti. Mä en suostunut. Tänään koulussa Lola oli katsellut mua jotenkin säälien, kun Milla oli ilmestynyt taas meidän pöytään.

"Mulla ei ole sen kanssa mitään meneillään. Sillä ei vaan oo just nyt ketään muuta, jonka kanssa hengaille. Se päätti, että haluaa hetken roikkua mukana", selitin epämääräisesti.

"Okei, eipä siinä mitään", Petri sanoi ja Santtu nyökkäili.

Sen jälkeen me jatkettiin pelaamista. Syötiin samalla sipsejä ja juotiin limsaa. Huokailtiin omille mokillemme ja naurettiin toisten omille. Hetkellisesti mulla oli kevyt olo.

Sitten mun puhelin soi. Tunsin laitteen värisevän mun taskussa. Toisella kädellä ohjasin jotenkuten peliä ja toisella kaivoin puhelimen taskusta.

"Pelatkaa te vaan loppuun", sanoin ja poistuin olohuoneesa puhelin tiukasti kädessä. Pojat kattoi vähän kummissaan mun perään, mutta eivät kyseenalaistaneet mitään.

Lumi soittaa

Mun sydän jätti lyönnin välistä ja kädet hikosi. Vastasin kuitenkin.

Hetken oli ihan hiljaista. Linjan toisesta päästä ei kuulunut mitään.

"Hei?" mun tervehdys oli ennemminkin kysymys. Hetken mä pelkäsin, että mun ääni ei edes kuulunut.

"Sori... Väärä numero", Mikael sanoi ja lopetti puhelun. Siinä se. Sen ääni kuulosti tukahtuneelta. Se oli silti Mikaelin ääni. Oli kulunut vain vajaa viikko ja mulla oli nyt jo tosi kova ikävä. Mä en ollut aiemmin tajunnut, että voisin ikävöidä jotakuta näin paljon. Se tuntui sietämättömältä.

Mä mietin, oliko Mikael toisaan soittanut vahingossa vai olisiko se oikeasti tahtonut puhua mun kanssa.

Katsoin kelloa. Olin tuijotellut varmaan ainakin jo viisi minuuttia seinää. Mun olisi pakko palata olohuoneeseen poikien luo, vaikka ei yhtään tuntunut siltä. Olisin vain tahtonut soittaa Mikaelille. Se oli ainoa asia, joka pyöri mun mielessä loppuiltana.

Lopulta Petrin vanhemmat tulivat treffeiltään. Ne olivat käyneet yhdessä syömässä ja elokuvissa. Tavallaan se oli söpöä. Vanhemmat halusivat pitää suhteestaan hyvää huolta. Ehkä munkin vanhempien pitäisi kokeilla välillä.

Kaksikko jutteli meille hetken. Sitten todettiin, että kello on jo aika paljon. Petrin isä oli sitä mieltä, että me ei voitaisi mennä yksin kylmässä ja pimeässä kotiin. Se vaati saada kyyditä meidät. Sellainen se oli aina ollut.

Ensin me jätettiin Santtu kyydistä. Mun luokse ajomatkan aikana Petrin isä yritti jututtaa mua. Se oli ystävällinen ja puhelias mies. Mä sain hädin tuskin vastattua sen kysymyksiin. Mun ajatukset oli niin jossain muualla.

Mun ajatukset oli vain Mikaelissa.