Messed up

Ollaan ja suudellaan

-Markus-

Karri: Mulla taitaa nyt
tosissaan olla juttua...

Markus: 😏

Onneks olkoon jäbä!!

Se jätkä jonka
kuvan näytit? Nimi?

Karri: Joo se 😳. Mikael.

Markus: Esittelet sen
mulle joku päivä!!!

Ulkona oli viileää. Asettelin pipoa tiukemmin päähäni ja vedin jopa hupun siihen päälle. Sulloin lapasilla peitetyt käteni takkini taskuihin. Kylmä tuuli heiluttelin kävelytien vieressä kasvavia koivuja. Ylitin vielä tien ja oli viimein Mikaelin koululla. Mä olin päässyt aiemmin koulusta kuin se. Me aiottiin mennä mun luokse ja haluttiin nyt vaan mennä samalla bussilla.

Sen Santun luona vietetyn illan jälkeen me oltiin viestitelty Mikaelin kanssa vielä enemmän kuin aiemmin, jos se oli jollain tapaa edes mahdollista. Suurimmaksi osaksi varmaan läheteltiin Snapchatissa heilahtaneita selfieitä, mutta se sai mun olon tosi hyväksi. Oli mukava, kun pystyi olemaan yhteydessä johonkuhun niin paljon, eikä tarvinnut miettiä, kyllästyttikö toista. Olin niin paljon puhelimella, että äiti jopa suuttui mulle ruokapöydässä.

Seisoskelin koulun nurkalla vielä pari minuuttia, kunnes Mikael käveli ovista ulos. Pipo peitti sen valkoisia kutreja. Sillä oli musta tuulitakki päällään ja kädet taskuissa. Se tuli ripeästi mun luokse ja me lähdettiin kohti bussipysäkkiä.

"Sun pitäisi tosissaan hankkia lämpimämmät vaatteet", sanoin. Toinen vain naurahti hymyillen. Se hytisi siinä kylmässä meidän odotellessa bussia, joka oli näköjään myöhässä. Mun olisi tehnyt mieli halata Mikaelia, mutta en viitsinyt. Oltaisiin vain saatu kummia katseita osaksemme. Oltiinhan me kuitenkin edelleen ihan sen koulun lähellä. Ties ketä puolituttuja tulisi vastaan. Ojensin sille kuitenkin lapaseni, jotka se veti mukisematta käteensä mutisten pienen kiitoksen.

Lopulta bussi tuli. Me istuttiin matka hiljaa vierekkäin puhumatta mitään. Mun polvi osui sen omaan ja se sai mun oloni jännittyneeksi. Muistin edelliseltä seurustelu kerralta tämän saman. Sen jännittyneisyyden ja innostuksen. Aina, kun toinen oli lähellä oli jotenkin herkillä. Kaikki aistit oli keskittyneet siihen yhteen ihmiseen. Tällä kertaa se vain oli kymmenen kertaa voimakkaampaa.

Mun luona me raahauduttiin mun huoneeseeni teekuppien kanssa. Istuttiin hiljaa ja hörpittiin teetä. Ilmapiiri ei ollut kiusallinen, mutta ei se mitenkään erityisen mukavakaan ollut. Mä en tiennyt, mitä mun olisi pitänyt tehdä. Mietin kaikkia erilaisia vaihtoehtoja, mutta mikään niistä ei tuntunut tarpeeksi hyvälle.

Mikael kuitenkin tuntui tietävän, mitä tehdä. Se oli jo juonut teensä ja laski kupin mun kirjoituspöydälle. Se otti munkin kupin ja laski sen jonnekin. Sitten se kaatoi meidät molemmat mun sängylle makaamaan. Asettauduttiin mukavasti ja sitten vaan oltiin siinä. Tuijotettiin toisiamme silmiin.

"Jos ollaan ihan rehellisiä, mä olen odottanut tätä koko päivän", se sanoi kietoen kätensä paremmin mun ympärille. Se painoi nopeasti huulensa mun suupieleen ja sitten vetäytyi. Hymy nousi mun huulille, kun hivuttauduin sen kasvoja kohti.

Siinä me vietettiin aikaa maaten lähekkäin ja suudellen. Mulla oli ihan järkyttävän hyvä olla sen vieressä ja toivoin, että silläkin oli.

"Miltä susta tuntuu?" kysyin.

"Hyvälle", se painoi kasvonsa mun kaulalle ja näykkäsi ihoa. Mä yllätyin sen rohkeudesta. Se nosti päätään ja katsoi mua kysyvä ilme kasvoillaan. Me asetuttiin asentoon, jossa Mikaelilla oli paremmat mahdollisuudet päästä mun kaulan kimppuun. Se suuteli ja näykki. Lopulta se löysin kohdan, joka sai mut ihan hulluksi. Mun kädet liikkui toisen pojan selällä. Mun suusta lipsahti voihkaisu. Tunsin Mikaelin hymyilevän mun kaulan ihoa vasten.

Mikael jatkoi työtään niin kauan, että oli saanut aikaan ainakin yhden fritsun. Se istui hymyillen mun vieressä ja leikki mun sormilla.

"Mä luulin, että sä inhoat fritsuja", mä sanoin kohotellen sille kulmiaan.

"Ehkä ne ei ole niin pahoja, kun itse tekee", se sanoi hiljaa melkein kuiskaten. Me istuskeltiin taas vain pidellen toisiamme kädestä. Lopulta molemmat selaili puhelimiaan. Mikaelilla oli taas keskittynyt ilme kasvoillaan.

"Mitä sä teet, kun sulla on tollainen ilme?" kysyin. Se katsahti muhun.

"Pelaan mahjongia", se sanoi rennosti.

"Aijaa", sanoin tavoitellen rentoa äänen sävyä, mutta olin salaa iloinen, ettei se viestitellyt kenenkään kanssa. Mun mielessä ei ollut käynyt, että se pelaisi jotain peliä.

"Mitä sä sitten kuvittelit?" se kysyi kohotellen kulmiaan.

"No mistä mä olisin tiennyt. Ehkä ajattelin, että viestittelet jonkun kanssa", kerroin vältelle. Se sai toisen naurahtamaan ja nojaamaan muhun.

"Voi sun kanssa. Mulla on hyvin vähän yhteystietoja mun puhelimessa", se sanoi.

Sitten mun huoneen ovi avautui.

Mun olisi tehnyt mieli huutaa. Miksi helvetissä aina joku tulee keskeyttämään aina kun mä olen Mikaelin kanssa, mietin. Siinä mä istuin toisen pojan kanssa melkein sylikkäin. Mun kaulalla paistoi fritsu ja meidän molempien hiukset oli ihan sekaisin.

Onnekseni tulija oli vain Ilona, eikä kukaan muu meidän perheestä. Ilona katsoi meitä hetken silmät suurina. Sen suu liikkui auki ja kiinni kuin kalalla.

"Hei Ilona", sanoin toivoen sen sanovan jotain.

"Hei", Ilona piipitti. Voi vittu.

"Hei. Mun nimi on Mikael", poika mun vieressä sanoi heilauttaen kättään. Se oli ottanut muhun vähän väliä. Sen ilme oli vähän kauhistunut.

"Sä taidat olla Karrin sisko?" Mikael yritti parhaansa. Mä vilkuiltiin toisiamme ja sitten Ilonaa. Yhtäkkiä siskoni ilme kirkastui.

"Oletko sä se Mikael, joka on Karrin ihastus? Se, jolle Karri ei osannut laittaa viestiä ja mun piti auttaa?" Ilona kyseli innoissaan. Mikael kääntyi katsomaan mua hieman hymyillen.

"Joo on", sanoin nopeasti, "mutta jos sä antaisit meidän olla nyt kahdestaan, niin voidaan keskustella sitten myöhemmin kahdestaan?" Ilona nyökytteli hymyillen ja lähti huoneesta sulkien oven perässään.

"Oliko Ilona tosissaan?" Mikael kysyi. Nyökkäsin ja tunsin punan nousevan poskilleni. Mikael nauroi mulle ja painoi sitten huulensa omilleni.

~~~~~~
Ja nyt seuraavaksi tällaiset höpinät:

Siitä on kaksi viikkoa, kun olen viimeksi tätä päivitellyt. Mulle se on tuntunut kahdelta kuukaudelta. Ja mä olen niin pahoillani, että tässä on kestänyt näin kauan.

En oo vaan yksinkertaisesti kyennyt jatkamaan hetkeen. Omat fiilikset on ajelleet (ja ajelevat vähän edelleen) pitkin vuoristorataa ja oon vaan jotenkin ollut tosi jumissa oman pääni sisällä. En oo pystynyt kirjoittamaan, enkä ole halunnut julkaista. Jos olisin kirjoittanut, mun mielentila olis mahdollisesti näkynyt tekstistä läpi. En halua julkaista sellaista. Se ei olis reilua teitä kohtaan, eikä itse tarinaa kohtaan. Se ei vaan olisi sopinut tähän, koska mun sekalaiset fiilikset ei ole sitä, mitä tän tarinan henkilöt tuntee.

Sitten kaiken lisäksi mun läppäri on paskana. Siinä koneessa on melkein mun koko elämä ja mä voin vilpittömästi sanoa, että mulla on ikävä sitä laitetta. Mä en ole parin viime päivän aikana pystynyt ajattelemaan mitään muuta. Se kone sisältää kaikki mun suunnitelmat tätä tarinaa varten ja lukuja yhteen toiseen, joka mun on tarkoitus julkaista täällä. Saan kyllä ne tiedostot sieltä koneesta. En vaan tiedä, kuinka kauan siinä menee... Saan kyllä aikaiseksi kolme lukua tämän jälkeen ilman niitä suunnitelmia, mutta muuten pitää odottaa, että saan ne tiedostot..

Lyhyesti sanottuna: tässä on mennyt pitkään henkilökohtaisen paskan takia, mutta kyllä mä täältä nousen. 💪🏼

Mites teidän talvilomat?