Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

5

 Vuosi 1495

Arbush

Minulle on aina opetettu, että kun ottaa hengen, sielu ja sen olemus jää vastuullesi. On kyse sitten ihmisestä, tai eläimestä. Kaikkea elollista on kunnioitettava. Riistaluut viedään metsään, jotta eläimen henki voisi palata kotikonnuilleen ja syntyä uudelleen. Sotilaat opetettaan kunnioittamaan vihollistaan, vaikka verinen maine pohjoisen kansalla onkin. Jokaista vietyä sielua kohden on tehtävä sovinto Jumalten kanssa. Eritoten Nolaria, joka punnitsee jokaisen kuolevaisen sielun tämän kuoltua, on rukoiltava. Minä mietin usein Nolaria. Jumalaa, jonka huhutaan kulkevan maan päällä eri muodoissa ja tarkkailevan luotuja. Kantaako hän mukanaan jonkinlaista vaakaa? Vai viekö hän sielut Jumalten valtakuntaan, jossa punnitus tapahtuu. Uskotaan että sielu asuu sydämessä. Repiiko Nolar sydämen irti ja punnitsee sen. Onko sielulla edes sydäntä? Miltä minun sieluni näyttää? Onko sydämeni nyt painava syntien taakan alla? Olen tappanut ja olen pitänyt siitä. Voimasta, joka minussa on sillä hetkellä. Sillä jos ei ole suurempaa kuin elämä, niin miten suuri minun täytyykään olla että voin viedä sen pois. Näen mahtavuuteni heidän silmistään. Viimeinen katse ennen hämärää. Miltä se tuntuu? Mietin usein mitä he ajattelevat sen jälkeen kun tajuavat, että he eivät enää nouse. Että tämä oli tässä. Elämän suuri juhla. Ohitse. Ennen aikojaan. Liian pian. Minä päätän, koska tanssit loppuvat. Minä määrään kuka lähtee. Tunne kiihottaa minua. Tunnen sen sisälläni. Se värähtelee, kuin sieluni olisi lentoon lähdössä oleva varpunen. Rintani alla supisee hämärät sanat. Magian, voiman ja vallan juuret. Ne ovat minussa. Minun käsissäni tulevaisuus ja maailman järjestys. Tapon hetkellä olen Jumalten kaltainen. Suuri ja voimakas. Minä olen heidän Jumalansa silloin. Kun tapoin Ravenin sisälläni lauloi kaunis ääni. Kun tapoin isäni se oli kuin oopperaa. Tunsin räjähtäväni mielihyvästä. Isäni silmät. Pettyneet, pelokkaat, lopulta luovuttaneet. Isäni ruumis jaloissani. Tyhjä tomumaja. Kruunu istuu päässäni paremmin. Olen 20-vuotias. Aikuinen jo. On minun valtani aika alkaa. Tämä on uuden alku ja samalla vanhan paluu. Kaw vanhin kaikista, minä vielä nostan sinut ja valtasi ja sinä nostat minut Jumalten kaltaiseksi. Teet minusta kuolemattoman ja minä hallitsen rinnallasi. Hallitsen verellä ja voimalla. Hallitsen nimeesi. Aina ja ikuisesti.

Kuninkaan kuolemaa epäiltiin sydämen pettämiseksi. Hänen löydettiin makaamasta huoneensa lattialla. Hän oli repinyt paitansa auki ja raapinut rintaansa, kuin olisi halunnut kaivaa ulos sielunsa kodin. Hautajaiset olivat suureelliset. Niihin saapui kansaa maan rajoilta asti. Kokkoja poltettiin joka kylässä. Mustat viirit liehuivat viikon saloissa ja Kuninkaan sielun vuoksi rukoiltiin ja hänen matkalleen Jumalten kotiin uhrattiin paljon lahjoja, ruokaa ja eläimiä. Tyhjin käsin ei ollut hyvä lähteä matkaamaan Jumalten luo. He halusivat lahjoja ja tuliaisia sielun maallisesta kodista.

Kuukausi kuninkaan kuoleman jälkeen olivat kruunajaiset. Arbush astui silloin valtaistuimelle. Puki ylleen isänsä sudentaljan ja rautaisen kruunun, jonka pannassa komeili vihreä jalokivi. Seremonia oli pitkä. Se kesti kolme päivää. Papit puhuivat alttarilla linnan pihalla, käytiin lävitse tavanomaiset siirtymäriitit. He toivoivat Jumalilta suopeaa onnea uudelle Kuninkaalle. Kansalaiset kerääntyivät linnanpihaan, jonka portit olivat auki kaikille tulijoille. Punaiset lohikäärmekuvioiset viirit liehuivat saloissa. Ihmiset joivat ja söivät ja juhlivat. Lohikäärmeratsastajat tekivät lohikäärmeineen upeita ilmailunäytöksiä kansalaisille nummien yllä. Mutta vaikka kansa iloitsikin uudesta kuninkaasta, jokaisen mieltä synkensi huoli. Heidän uuden nuoren kuninkaansa seesteisen pinnan alla tuntui häälyvän jokin synkkä varjo. Hänen kultaisten silmien katse ei ollut lempeä ja avoin. Vaikka tuore kuningas hymyilikin alamaisilleen valtaistuimeltaan, hänen silmänsä pysyivät kylminä, tunteettomina ja suorastaan julmina.

***

Arbush aloitti matkansa kuninkaana 20-vuotiaana. Täynnä tarmoa ja uskoa itseensä ja voimiinsa. Miten hän olisikaan voinut nuoruuden voimissaan, vallan huumassaan ymmärtää että kohtalo oli voimakkain kaikista? Se ei kysellyt olitko ihminen, velho vai kuningas. Se kirjoitti omaa tarinaansa. Kohtalo oli koskettanut Arbushin olkaa. Töytäissyt tämän liikkeeseen, joka ei pysähtyisi ennen kuin Kawin voimat murskaisivat tämän alleen ja senkin jälkeen tarina jatkuisi, se vetäisi mukaansa muita viattomia sieluja. Kietoisi heidät synkkään kulkuunsa eikä päättyisi ennen kuin maa nielisi jylhät punaiset lohikäärme vuoret.