Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

5.

Raven

Kun Jasmine saapui maailmaani koin jonkinlaisen heräämisen. Se oli kuin joku näkymätön olisi ravistellut minua ja avannut minut tuntemaan asioita, joiden olemassa olosta en tiennyt mitään. Lennätin Jasminen vuorelle. Gorgonin idea se oli. Sieltä näki auringonlaskun. Se värjäsi vuoren länsiseinämän oranssinpunaiseksi. Se hohti Jasminen hiuksista ja sai tämän heleän ihon hehkumaan luonnottaman kauniina. Minä katselin häntä ja hän minua ja minun kykenemättömyyteni puhua hänelle alkoi ahdistaa mieltäni valtavasti. Mutta Jasmine pelasti tilanteen. Hän oli minua urheampi, sillä pelostaan huolimatta hän kertoi tunteistaan. Ei heti. Me puhuimme pitkään niitä näitä. Typeriä jokapäiväisyyksiä. Lohikäärmeistä. Sisällissodasta ja siitä miten paljon Jasmine minua arvostaa prinssinä. Minua ei kukaan koskaan ollut niin ylistänyt. Nostanut jalustalle ja kehunut. En osannut ottaa kehuja. Vaivauduin. Jähmetyin ja sulkeuduin. Gorgor oli lentänyt pois, koska olin käskenyt sen mennä, joten olin yksin ajatusteni kanssa. Mielessäni piilossa. Sinne olisin luultavasti jäänyt, jos Jasmine ei olisi tullut ja koskenut kättäni. Arasti, mutta silti niin rohkeana. Sinä iltana siinä vuoren kupeen ulkonemalla Jasmine suuteli minua ensi kerran. Kaikista peloistaan huolimatta hän uskalsi tehdä sen ja silloin minä pidin häntä itseäni urheampana. Kai hän oli kaiken aikaa. Rakkaudessaan ainakin.

Meidän tarinamme alkoi silloin. Sinä iltana. Ilman Gorgonia sitä ei olisi tapahtunut. En tiedä kiittäisinkö, vai kiroaisinko liskon siitä syystä.

Jasmine rakasti minua. Hän halusi minut. Se oli minulle vaikea ymmärtää. Kaikki se hellyys. Lämpö. Olin humaltunut hänen kehuistaan. Hänen kosketuksensa lämmöstä. Kaikesta siitä pehmeydestä, josta olin jäänyt paitsi. Hän hiipi huoneeseeni joskus ja yön tunteina makasin pää hänen rinnoillaan silmät ummessa ja muistin lapsuuteni. Imettäjän, joka paijasi päätäni illalla jos en saanut unta.

Minä halusin pitää hänet salassa. En siksi että häpeäisin. Hän oli kaunein olento maan päällä. Pelkäsin kaiken särkyvän, jos sen toisi julki. Halusin pitää sen mitä meillä oli vain meidän välisenä. Meidän omana. Poissa arkeni kylmästä kulusta. Päivät linnassa olin entinen itseni, mutta öisin menin hänen maailmaansa. Meidän omaan satuumme, joka tuuditti minut valheelliseen unelmaan siitä että minä todella ansaitsisin hänen rakkautensa.

Raven heräsi kun Jasmine liikahti hänen vierellään. Syksy oli tuulinen puski kylmää yöilmaa linnan raoista sen huoneisiin. Peiton alla oli lämmintä. Raven ei halunnut nousta. Hän makasi mahallaan tyynyä halaten silmät lujasti kiinni täysin tietoisena naisen alastomasta vartalosta itseään vasten. Jasmine oli vaihtanut jonkun palvelustytön kanssa paikkoja, niin että hän sai työkseen pitää huolta länsisiiven tulisijoista. Hän hiipi usein iltaisin Ravenin viereen ja vietti hänen kanssaan aikaa aamuntunteihin. Vielä kukaan ei epäillyt. Se oli vain ajan kysymys kun heidän kuplansa puhkeaisi. Jasmine nousi ylös. Kylmä ilma kutitteli Ravenin kylkeä. Raven esitti nukkuvansa. Jasmine silitteli hänen lapojaan ja mustia karheita hiuksiaan. Raven piti siitä. Hän ei kuitenkaan pitänyt naisen halusta puhua. Aina piti puhua. Jutella tunteista. Siksi Raven nyt "nukkuikin."

Kesä oli ollut kiihkeä. Raven oli oppinut asioita, joista hän ei edes ollut osannut kuvitella ja hän oli kokenut intohimoa, jota hän ei tiennyt olevan olemassa. Jasmine oli rohkea rakastaja, mutta myös nöyrä. Hän ei unohtanut kuka oli hänen prinssinsä. Raven nautti tullessaan palvotuksi. Palvojan osaan ei hän osannut. Hän meni ja tuli omia aikojaan ja kun hän oli kotona Jasmine oli häntä odottamassa. Raven ei ajatellut sitä sen suuremmin. Hän nautti Jasminesta, silloin kun se hänelle sopi. Eikä hän huomannut kuinka paljon hänen sulkeutunut mielensä mietitytti ja huolestutti Jasminea. Hän antoi itsestään kaiken prinssilleen, mutta Raven ei antanut itsestään kuin vähän Jasminelle. Raven ei ollut omasta tahdostaan niin hiljainen ja sulkeutunut. Hänen oli vaikea rakastaa sillä lämmöllä kuin Jasmine rakasti, koska hän ei koskaan ollut sellaista rakkautta ennen kokenut. Se oli hänelle uutta ja hän pelkäsi syvällä sisällään piilevän hulluutensa paljastuvan jos hän avautuisi liikaa. Hän ei halunnut Jasminen näkevän merta hänen sisällään. Hän yritti tasapainoilla uuden tilanteen kanssa ja osoitti kiintymyksensä Jasmineen fyysisellä kiihkeydellä, jonka hän tytölle soi heidän yhteisinä hetkinään.

Nyt Jasmine oli lähdössä. Oli aamuyö. Raven halusikin tytön menevän. Hän piti Jasminen läheisyydestä, mutta myös olla yksin. Mitä paremmin he tunsivat ja pidempää olivat olleet yhdessä oli hänen yksin olonsa kaipuunsa oli kasvanut suuremmaksi. Samaa vauhtia kasvoi myös Jasminen tarve olla hänen kanssaan. Raven ei välittänyt Jasminen tunteista. Nainen puhui usein iltaisin rakastelun jälkeen, että haluaisi naimisiin ja lapsia sillä alkoi olla jo vanha, mutta Raven kuunteli vain puolella korvalla. Hän ei osannut ajatella itseään isänä. Se ajatus oli niin hullu, ettei hän hölmönä edes tajunnut Jasminen tarkoittavan että hän haluaisi hankkia lapsia Ravenin kanssa. Hän ei ajatellut oikeastaan mitään. Jasminen puheet olivat sanahelinää. Hänen ajatuksensa olivat jossakin muualla. Menneissä taisteluissa ja tulevien suunnittelussa. Jasmine kyllä näki sen.

Raven kuunteli kun Jasmine puki. Kovaäänisesti. Toivoi prinssin heräävän. Sitten hän kohensi vielä tulen takkaan, ja kolisteli sitäkin tehdessään. Raven makasi hiljaa. Nyt silmät auki tuijottaen erkkeri-ikkunaa ja sen takana alkavaa ääretöntä taivasta. Viimein nainen meni. Raven kääntyi selälleen ja katseli kattoon. Vartalo tuntui kuluneelta. Hikiseltä ja nihkeältä, vaikka ilma oli kylmä. Hän haistoi naisen itsessään, lakanoissa. Kiiman huumaavan tuoksun. Kaikkeen kuitenkin tottui. Nyt Jasmine oli jo osa hänen elämäänsä. Paras osa varmasti, mutta vain osa arkea. Tärkein asia oli kuitenkin sama kuin ennenkin. Hänen tehtävänsä prinssinä. Heidän valtakuntansa ja Kuningas Arbushin suunnitelma. Jasminen avulla hän vain ehkä jaksaisi paremmin rämpiä jokaisen päivän lävitse. Tyttö oli kuin iltaisin häntä odottava palkinto.

Seuraavan kerran hän heräsi askeliin käytävältä. Ripeisiin. Kun ovelle koputettiin Raven tiesi jo tulijan olevan Storm. Hän tunsi tämän askelista. Mies avasi oven ja katsoi Ravenia, joka makasi sängyssä vilttien ja taljojen alla.

- Tiedätkö mitä kello on? Hän kysyi hieman kireästi. Storm ei ollut vuosiin puhunut hänelle kuin alempiarvoiselle. Kuin sotapojalle, jota hän opetti. Raven huokaisi ja nousi istumaan hieroen unta silmistään. Hiukset olivat takussa ja pystyssä takaraivolta edestä valuivat silmille. Musta parta rehotti ja kaipasi siistimistä. Tuli takasta oli sammunut ja huone oli jäätävän kylmä. Ulkona ilma oli hiipinyt pakkasen puolelle.

- Mitä kello on? Raven kysyi haukotellen.

- Haltiat hyökkäävät pohjoiseen. Storm töksäytti viitsimättä vastaamaan toissijaiseen kysymykseen. Raven jäi sanattomaksi ja pomppasi sitten pystyyn välittämättä siitä, että vanhempi sotilas näkisi hänet alastomana.

- Mitä milloin? Ravenin ajatukset juoksivat sekavina. Yrittivät päästä uutisen tasalle.

- Kuningas on saanut tänä aamuna sanan. Kapinalliset... Nolarin miehet ovat pyytäneet apua Valonasta ja nähtävästi heidän kuninkaansa on valmis auttamaan kuningas Arbushin alas syöksemiseksi. Storm sanoi. Raven kompuroi pukiessaan housuja. Joutui ottamaan tukea sängyn päädystä.

- Perkeleen Perkele! Eivätkö ne suippokorvat tajua pelätä velhokuningasta? Raven kysyi. Mutta miksi he pelkäisivät? Haltioilla oli myös velhoja. Raven oli kuullut että heidän magiansa oli uudempaa ja edistyneempää, kuin pohjoisen kuninkaan.

- He näkevät tässä hyvän syyn vallata punaiset lohikäärmevuoret. Se on minun henkilökohtainen mielipiteeni. Nämä vuoret sisältävät niin paljon... Storm jätti lauseensa kesken ja näytti mietteliäältä.

- Haluan tavata kuninkaan ja sen saatanan puupolkyn. Raven ärähti.

- Tarkoitatko prinssi Stratoslavoa?

- Sitä juuri. Miten kauan kääpiöiltä kestää vielä kaivaa se helvetin tunneli? Raven kirosi ja veti saappaat jalkaansa.

- En tiedä.. Jotenkin toivon että kauan. Storm mutisi. Raven katsoi häneen. Storm väisti hänen katseensa. Hänkin oli siis alkanut epäilemään kuninkaansa kaivuutoimia.

- Storm en olisi sinusta uskonut. Raven murahti ja harppoi ovelle.

- Meidän pitää lähettää sotilaita Blackwelliin ja rajalle. Raven mietti harppoessaan käytävää. Syysaamu oli kirkas ja kuulas. Valo säteili sisään ikkunoista raikkaana. Nummi kimalteli jääharson alla muurien takaa. Kaikki oli niin rauhallista. Pelkästään ulos katsomalla ei olisi voinut arvata, että sota olisi syttynyt ja viimeinen luku ennen tuhoa oli aloitettu. Ennen kuin kaikki olisi ohitse Raven tulisi menettämään kaiken mihin uskoi. Kaiken mitä rakasti ja senkin jälkeen tuhon juhlat olisivat vasta aluillaan. Ensimmäinen valssi olisi vasta tanssittu ja ilta toisi mukanaan syviä alkukantaisia rytmeä.