Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

2.

2.

 vuosi 1491

Arbush

Kun kuulin legendan Kawn kirjasta halusin sen heti itselleni. Halusin sen olevan todellinen ja mitä minä haluan, sen minä olen tottunut saamaan.

Linnassa ei saanut puhua Kawsta, Jumalista vanhimmasta. Enkä minä puhunut. En ole tyhmä. Osallistuin nöyrästi Jumalanpalveluksiin. Uhrasin Hendorille sadonkorjuun aikaan ja rukoilin Nolaria, muiden mukana alttarin reunalla. Mutta sisälläni en taipunut. Tarvitsisin voimakkaan Jumalan tullakseni voimakkaimmaksi. Hendor, Nolar, tai kukaan muu aikaisimpien aikojen heikoista Jumalolennoista, ei voisi tarpeitani tyydyttää.

Minä tutkin salaa Kawin vaiheita ensimmäiseltä ajalta. Paljon tietoa oli tuhottu. Kaw haluttiin unohtaa. Hänen iänkaikkinen vankilansa oli kuitenkin olemassa jossakin ja minä aistin Kawn voiman lähellä kotia. Lähellä minua. Kuin jalkojeni alla olisi virrannut kuuma energia. Kawin henkäys.

Kirjan kannet olivat mustaa nahkaa. Jotkut sanoivat Kawn tehneet ne syntisten ihmisten ihosta. Arbush silitti karheaa pintaa hymyillen kapeasti. Hämärässä luolassa palavat soihdut saivat varjot leikkimään hänen kalpealla ihollaan.

- Siinä se nyt on prinssi. Hans sanoi ääni hieman täristen. Hän katseli prinssiään odottavana. Jossakin kaukana kuului lohikäärmeen matala murahdus ja veden kohinaa kallioiden sisällä, kun se virtasi kallionhalkeamassa maanalaisesta järvestä putoukselle linnan länsipuolelle aloittaen kylmänjoen, joka kiemurteli pohjoisen maan lävitse aivan merelle asti. Hans oli jännittynyt. Hän vilkuili ympärilleen luolassa. Kuulosteli. Pelkäsi heidän paljastuvan. Arbush ei voinut kuin tuijottaa kirjaa. Hän halusi avata sen, mutta tiesi että ajan olisi oltava oikea. Paikan olisi oltava täydellinen ja taian hänessä. Hänen taikansa oli jo voimakas. Voimakkaampi kuin kuninkaan tai hänen veljensä Ravenin. Silti Raven tulisi perimään Kruunun. Hän oli vanhin poika. Vastasi jo armeijasta. Isä ihaili häntä. Arbush oli kuudentoista. Heikko. Hän inhosi mitään fyysisiä harjotteita. Mihin hän tarvitsi miekkailutaitoa, kun hän pystyi taijalla päihittämään vihollisen, kuin vihollisen? Miksi hänen pitäisi osata käyttää aseita, kun hänen mielensä ja kätensä tekivät tappavaa työtä? Lohikäärme oli ainut, jonka hän halusi mutta yksikään lohikäärme ei halunnut häntä. Lohikäärmettä ei voinut lumota taijalla. Sen luottamus piti ansaita. Sen piti valita sinut ratsastajakseen. Typerää. Kyllä prinssin pitäisi hallita lohikäärmeitään, mutta tälle asialle Arbush ei voinut mitään. Ei juuri nyt ainakaan.

- Tapoitko miehen, joka myi tämän sinulle? Arbush kysyi ja nosti katseensa nuoreen palvelijaansa. Hans nyökkäsi ja näytti voivan pahoin.

- Te..tein niin kuin käskit herrani.Hän sanoi hailakan ruskeat silmät pelokkaina. Hans oli ainut johon Arbush luotti. Muut palvelijat kertoisivat varmasti kuninkaalle tai prinssi Ravenille nuoren prinssin puuhista. Kawin kirja oli liian vaarallinen kenenkään käsiin. Se paljasti tietoa, jolla voisi hallita koko maailmaa. Tieto pitäisi ensin kaivaa esille ja voima valjastaa itselleen. Kawin vankila olisi löydettävä ja Jumala olisi vapautettava. Siinä oli paljon työtä ja Arbush tiesi ettei vielä olisi tarpeeksi voimakas sellaiseen. Kawin voimat olivat liian suuret ihmisen hallita, mutta jos olisi maailman voimakkain velho. Silloin. Silloin mikä vain voisi olla mahdollista.

***

Ulkona paistoi aurinko. Arbush vihasi kesää melkein yhtä paljon kun hän vihasi pohjoisen jäätävää talvea. Hän oli kuitenkin ulkona. Käveli veljensä vierellä ja mietti huoneeseensa piilottamaansa kirjaa. Sen ajatteleminen sai hänet jännittymään. Hyvällä tavalla. Raven ei tiennyt mitään. Hän luuli opettavansa pikkuveljeään. Luuli tämän ihailevan isoa, lihaksikasta ja voimakasta prinssiä. Ravenin tummanruskeat hiukset olivat letillä tämän päälaella. Hänen kihlattunsa piti huolta prinssin ulkonäöstä. Täällä se oli naisten tehtävä. Laittaa miehensä hiukset. Sitoa niihin sulkia tai erivärisiä puisia helmiä. Kaikilla väreillä oli sanoma, mutta Arbush ei muistanut niitä. Hän ei ollut koskaan vaivautut opettelemaan. Hän ei käynyt taisteluissa, maalannut naamaansa punaista sotanaamiota. Hän ei tiennyt mitään linnan pihan sotilaskylän ihmisten elämästä. Heidän syistään, tai päämääristään. Häntä ei kiinnostanut. Hän piti kaikkia ihmisiä alempinaan. Ne olivat sitä. Sotilaat voidaan opettaa tappamaan, mutta kukaan heistä ei kantaisi taikaa sisällään. Kenenkään heidän lihaksikas ja treenattu tomumajansa ei siihen pystyisi. Arbus oli pieni ja laiha, mutta hän tiesi että hän oli monin kerroin voimakkaampi kuin yksikään linnan sotilaista.