Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

4.

Dina

Dina harjoitteli joka päivä takapihalla ladon seinään, johon Palin oli maalannut hänelle maalitaulun. Hän alkoi olla jo taitava jousiampuja. Ampuminen oli hauskaa. Siinä piti olla tarkka. Hän oli aloittanut harrastuksensa pian äidin ja isän kuoleman jälkeen. Palin oli ollut vakuuttunut siitä, että Dinan pitäisi osata pitää puolensa. Kun portit löytyisivät he lähtisivät seikkailulle. Seikkailulla jokaisen piti osata taistella. Oli sitten tyttö tai poika. Dina ei tuntenut valmistautuvansa Palinin seikkailua varten. Hän näki maalitaulussa Kuninkaan kasvot.

- Dina! Miehen ääni sai Dinan sekoamaan ajatuksissaan. Kaikki järki, jonka hän tiesi omaavansa katosi johonkin. Ensimmäinen ajatus oli. "Miten hiukseni ovat" ja "Voi ei minulla on nämä housut, joissa takamukseni näyttää jättimäiseltä!" Dina kääntyi nopeasti. Aurinko kimalteli villistä kiharaisesta pehkosta. Hiukset olivat niin takussa, että Dina oli luovuttanut niiden suhteen, mutta ehkä hänen pitäisi nähdä hieman enemmän vaivaa? Dina näki Ronin astelevan pitkin askelin kujalta, jolta pääsi talojen takapihoille. Hän suki hiuksiaan ja hymyli hieman. Ronin ilme oli vakava, mutta pieni hymy nousi pojan silmiin kun hän näki Dinan kädessä jousen ja selässä nuoliviinin täynnä itsetehtyjä nuolia.

- Sinä se sitten jaksat yllättää. Ron virnisti. Dina punastui. Hän ei ollut kertonut tästä miehisestä harrastuksesta kenellekään, koska se veisi viimeisetkin uskottavuudet hänen naiseudestaan. Hän oli kuin yksi jätkistä. Niin Ron oli itse sanonut. Ehkä Dina itse oli syynä asiaan ronskin kielenkäyttönsä ja pukeutumisensa ansiosta. Hän ei ollut sitten lapsuuden pukeutunut hameeseen. Isän vanhat nahkahousut verhosivat nytkin hänen jalkojaan. Dinasta hameet olivat epäkäytännöllisiä. Kaikki tyttönä olemisessa oli. Paitsi nyt. Ron oli jotenkin kasvanut ärsyttävästä naapurin pojasta komeaksi aatteeliseksi mieheksi ja Dina oikeasti välitti mitä mies hänestä ajatteli ja hän halusi kovasti tämän näkevän Dinan jotenkin muuten kun yhtenä pojista.

- Öö tuota. Nämä on Palinin. Minä vain vähän kokeilin. Dina sanoi. Ron katsoi taulua, jonka keskimmäisestä ringistä sojotti viisi nuolta. Dina naurahti hermostuneena.

- Moukan tuuria. Hän virnisti ja lähti talsimaan nahkasaappaissaan nurmikon ylitse talon seunustalle, johon he olivat Palinin kanssa kantaneet tuolit ja pöydän. Siinä oli mukava istua kesäiltaisin ja katsella auringon laskua laidunten takana kohoavan muurin ja metsänreunan taa. Dina laski jousensa pöydälle ja otti nuoliviinin selästään.

- Minusta on hienoa että sinä olet noin valveutunut. Osaat toimia tiukan paikan tullen. Minulla ei olisi aikaa pelastaa mitään prinsessaa kun tositilanne tulee. Ron sanoi. Dina katsoi miestä sivusilmällä. Ronilla oli tummat hiukset, niin kuin melkein jokaisella pohjoisen kansasta. Ne olivat leikattu lyhyiksi sivuilta ja päältä jätetty pitkäksi harjaksi, jonka Ron oli letittänyt niskaansa pitkin. Hänen ruskeat silmänsä olivat kiihkeät ja niissä paloi aina pieni liekki. Ron oli pitkä ja kasvattanut mukavat lihakset nostellessa jauhosäkkejä myllyllä. Dina punastui katsellessaan häntä ja nolostui siitä, jos Ron huomaisi.

- Vai että prinsessa. Eikö jokainen mies haluaisi itselleen neidon jota suojella? Dina kysyi hieman halveksuen ja pyyhkäisi hiuksiaan korvan taa. Se oli täysin turhaa, hiukset eivät totelleet.

- Tälläisinä aikoina on tyhmää jos ei itse opettele puolustamaan itseään. Ron hymyli ristien kätensä rinnalleen. Dina tuhahti ja näpläsi nuolten perien kanansulkia. Häntä hermostutti ja hänen silmänsä tarvitsivat jotakin mitä katsoa, sillä Ronia hän ei tohtinut.

- Sitäpaitsi minä olen mies, joka tykkää soturiprinsessoista. Hän jatkoi. Dina naurahti.

- Mitä ne ovat? Hän kysyi ja nosti ruskeat silmänsä nyt ujosti Roniin. Hän yritti näyttää välinpitämättömältä, mutta ei tiennyt onnistuiko. Kädet hikoilivat. Mahassa kiersi. Ron hymyili. Hänen hymynsä. Voi hyvä luoja! Se sai Dinan polvet heikoiksi? Oliko hän sairastunut tai jotakin? Miksi yksi naapurin poika sai hänessä tälläistä aikaan?

- Etkö ole lukenut kertomuksia heistä? Ron kysyi ja istui nyt rennosti puiselle penkille seinän viereen ja nojasi kätensä pöytään, jonka puinen pinta oli kulunut ja harmaa sateista ja auringosta. Dina katseli häntä ja kohautti olkiaan.

- En ole tainnut. Hän mutisi.

- Heitä asuu etelässä. Suuren meren takana ja he taistelevat ketterästi ja yhtä taitavasti kuin miehet konsanaan. Ron sanoi katsellen Dinaa silmät viiruina. Aurinko paistoi viistosti heitä kohden. Se kuumotti Dinan selkää ja valaisi häikäisten Ronin kasvot.

- Älä puhu paskaa. Niinkun sinä jotakin tietäisi meren takaisesta maailmasta. Dina naurahti nyt ja häpesi heti rumaa kieltään. Ronia ei tuntunut haittaavan. Hän nauroi myös. Yksi jätkistä. Dina ajatteli, mutta muisti kyllä Ronin äskeiset puheet soturiprinsessoista. Olisiko hän Ronin mielestä sellainen? Pieni hyvän olon perhonen räpytteli siipiään hänen vatsassaan. Dina ei voinut olla hymyilemättä.

- Miten sinä jakselet muuten? Ron vaihtoi aihetta. Dina kohautti olkiaan ja istui toiseen tuoliin. Yritti olla mahdollisimman rento. Oli hieman liikaa ja löi takaraivonsa talon seinään.

- Sattuiko? Ron kysyi heti. Dina mutisi jotakin ja nieli kirouksensa vetäen kasvoilleen iloisen hymyn.

- Minä voin oikein hyvin. Hän sanoi liian pirteästi.

- Palin on ollut pois jo kaksi viikkoa. Miten pitkään luulet hänellä menevän? Ron mietti ja naputteli sormillaan pöytää.

- En tiedä. Dina sanoi ja katsoi nyt pihan perällä nousevaa kanalaa, sikalaa ja niiden takana nököttävää tumma kylkistä saunaa.

- Minä katson sinun perääsi sen aikaa. Ron sanoi ja iski silmää. Dina vilkaisi miestä. Mitä se nyt tuolla tarkoitti?

- Kyllä minä pärjään Ron. Dina sanoi, vaikka olikin hyvin otettu. Vaikka tänä aikana mies ei toivonut itselleen pelastettavaa prinsessaa, tyttö tosiaan tykkäsi välillä tuntea olevansa sellainen.

- Tuletko illalla kokoukseen. Ron kysyi ja kumartui lähemmäs pöydän ylitse. Dina nyökkäsi.

- Tietenkin. Hän sanoi ja huomasi sykkeensä nousevan ja katseen kiertävän lähimaastossa. Hän tunsi itsensä niin rikolliseksi ja pelkäsi jonain päivänä sotilaiden tulevan ja hakevan hänet vankkureillaan. Hän ei uskonut selviävänsä toista kertaa.

- Tämä on tärkeää. Ron sanoi nyt vakavana. Dina nyökkäsi.

- Tiedän.

- Ei kun tämä kerta on erilainen.

- Ai. Miten?

- Me teemme päätöksiä, jotka saattavat johtaa tämän maan sotaan. Ron sanoi ja painoi huulensa tiukaksi viivaksi. Dina kohotti kulmiaan.

- Mitä ihmettä sinä tarkoitat Ron? Hän kysyi hiljaa ja tunsi palelevansa, vaikka seinänvierusta oli tuuleton ja kuuma.

- Tarkoitan sitä, että teemme seuraavan siirron. Usko pois kuningas ja se raivohullu prinssi ovat kuolleet ennen kuin tämä vuosi on vaihtunut. Ron sanoi ja nojasi nyt seinään vetäen kasvoilleen tyytyväisen ilmeen. Dina katseli häntä hämmentyneenä, voimatta olla ihailematta miestä ja tämän sankarillisuutta ja rohkeutta uhmata niinkin suurta auktoriteettiä kuin pohjoisen velhokuningas oli.