Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

18.

Dina

Kevät oli pimein ikinä. Vaikka aurinko saapui se ei tuonnut mukanaan toivoa elämästä. Kuningas oli sen minulta riistänyt viedessään äidin ja isän ja häväistessään heidän ruumiinsa. Minä en ollut nähnyt päitä. Palin suojeli minua siltä näyltä. Mutta öisin, kun en saanut unta minä näin ne mielessäni. Pitkät rivit seipäiden päissä torin laidalla. Äidin ja isän avoimet silmät, jotka olivat joskus olleet täynnä rakkautta. Minä itkin heidän kohtaloaan. Itkin niin etten jaksanut itkeä enää. Uskoin kuolevani suruun. Se kuristi niin kovin rintaa ja teki hengittämisestä vaikeaa. Viikkojen myötä suru muttui vihaksi. Katkeruudeksi. Kunnes ainut asia mitä mietin oli kosto. Se pyöri päässäni jatkuvasti. Palin sai minut unohtamaan. Hän laittoi minut tekemään arkisia asioita. Puhui tulevasta. Porteista joiden kautta pääsisimme pois. Voisimme karata kohtaloltamme. Vaikka mielestäni se on mahdotonta. Jos matkustamme ajassa se olkoon kohtalomme. Palin veti minut pois ajatusteni syvistä vesistä. Pakotti elämään. Olemaan lapsi. Näkemään toivoa jokaisessa aamussa. Ja joinakin aamuina minä unohdin olla vihainen. Joinakin päivinä huomasin nauravani ja näkeväni auringon pilkistävän pimeyden verhon raosta. Verhon, jonka olin suojakseni maailmalta ja sen kylmyydeltä vetänyt.

- Nyt se on tullut! Palin syöksy sisälle tupaan heilutellen punaisella sinetillä suljettua kirjettä. Dina, joka istui pöydän ääressä ja vuoli nuolia jouseensa lopetti puuhansa. Hän laski keskeneräisen nuolen pöydälle, jolla makasi jo usea siististi tehty puunuoli ja katsoi setäänsä odottaen. Palin istahti tuoliin Dinaa vastapäätä ja työnsi välinpitämättömästi siskontyttönsä aikaansaannoksia pois tieltään. Dina nappasi pöydän reunan ylitse kierivät nuolet käteensä ja laski ne takaisin pyödälle jääden katselemaan hiljaa, kun Palin repi kirjeen auki innosta vapisevin käsin ja alko lukea. Dina seurasi setänsä ilmeitä pureskellen jo lyhyiksi järsittyjä kynsiään. Avoimesta ikkunasta kuului hevosen kavioiden kopinaa, kun joku ratsasti nupulakivisellä tiellä heidän tupansa ohitse.

- Haha! Palin huudahti viimein ja pomppasi pystyyn tanssahdellen tuvan lattialla räsymaton päällä pari kertaa. Dina katseli häntä hymyillen huvittuneena ja nousi ylös yrittäen napata kirjeen innostuneen Palinin kädestä, mutta Palin veti hänet mukaansa tanssiin. Dinaa nauratti. Hän antoi Palinin pyörittää itseään ja nostaa lopulta syliinsä. Palin rutisti lujaa tyttöä, joka oli alkanut käydä jo isoksi syliin.

- Dina kirja on olemassa. Hän sanoi tytön villit pörröiset hiukset kasvoillaan. Hän laski hieman hengästyneenä tämän alas. Dina katseli setää ja nappasi kirjeen tämän kädestä istuen alas lukemaan. Hän ei osannut lukea yleiskieltä kovin taidokkaasti, mutta ymmärsi kirjeestä että kirjeen kirjoittaja, Palinin salaperäinen kirjeystävä Guillermo oli selvittänyt että kirja, joka kertoi Jumalten käyttämistä aikaporteista oli todellakin kirjoitettu luostarissa lähellä Uhmalahden kylää ja sieltä se oli kulkeutunut joidenkin muiden Jumalten historiaan liittyvien teosten kanssa Fominolus nimisen munkin matkassa pohjoisempaan Aavanmaan luostariin. Sen jälkeen Guillermo ei tiennyt kirjan kohtalosta.

- Missä on Aavanmaa? Dina kysyi ja katsoi Palinia, jonka posket punoittivat. Tämä veti hiuksia pois silmiltään.

- Kaakkoon täältä. Palin mutisi ja ryntäsi suorastaan tuvan nurkassa olevan pöytänsä luo, joka tulvi papereita.

- Tule. Hän komensi. Dina tuli Palinin viereen. Tämä oli levittänyt kartan päällimmäiseksi paperikasaan ja etsi nyt sormellaan Aavanmaata. Se oli keskellä aavaa aroa maata. Nimi antoi jo sen ymmärtää.

- Sinne on kamalan pitkä matka. Dina mutisi.

- Mutta minun on mentävä. Palin totesi tuttua kiihkeyttä äänessään.