Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

Toinen osa

1.

Rose

Nyt

En tiedä missä hän on ollut sen ajan kun viimeksi näin hänen häviävän metsän reunan taa mustan suden hahmossa. Sen tiedän, että tämän hulluuden keskellä olen kaivannut häntä. Olen toivonut hänen palaavan ja tekevän kuninkaan hulluudesta lopun, sillä asiat ovat nyt sillä tolalla että sokeinkaan lapsi ei voi olla huomaamatta, että kaikki mikä on oikein on oikeasti väärin ja maailma on syöksymässä tuhoonsa. Näin nämä merkit unissani. Niissä rauhattomimmissa. Niissä joista Shamandalie minut herätti vinkuen hermostuneesti sänkyni vierellä. Suljin näyt mielestäni. Ne olivat liian kamalia kestää. Oliko se typeryyttä? Mutta mitä tälläinen vanha noita olisi voinut asialle tehdä? Näin suurten suunnitelmien eteen tarvitaan suuria miehiä. Sankareita. Siksi minä lähetin Ravenin matkalle, niin kuin uneni käskivät. Lähetin hänet tuntemattomaan ja pelkäsin ettei hän koskaan palaisi.

Mutta Raven on täällä nyt. Minä näin hänet. Hän tuli metsänreunasta mökille mukanaan vaalea nainen. He olivat vakavia ja väsyneitä. Oudosti pukeutuneita. Raven näytti erilaiselta, kuin hän olisi tullut kaukaa aikojen päästä.

Nyt viimeisenä aamuna, sillä siltä tämä tosiaan minusta tuntuu prinssimme lähti kohti linnaa Sham, hänen äitinsä kannoillaan. Hän sanoi menevänsä tapaamaan kuningasta. Minä varoitin ilmassa leviävästä hulluudesta. Hän ei kuunnellut. Hänen silmänsä olivat päättäväiset ja oudon rauhalliset. Ne pelottivat minua eniten. En tiedä mitä tulee tapahtumaan, mutta metsä on rauhaton. Sudet jotka eivät ole saaneet tartuntaa vuoren alta leviävästä hulluudesta, ovat levottomia. Ne ovat kerääntyneet mökin aukion laidoille. Eivä tiedä minne mennä. Minäkään en. En usko että voimme paeta. Emme voi taistella olematonta vastaan. Koska tahansa hulluus voi viedä meidät ja vetää punaiseen pimeyteensä. 

Vuosi 1505

Rose

Kun lapsi avasi silmänsä minun lävitseni kulki kylmät väreet. Ne olivat silmät, joihin olin katsonut useasti ennenkin. Viattomat silmät. Suden silmät. Ymmärsin heti oudot viimeaikaiset uneni. Mustan suden, joka istui kuninkaan valtaistuimen oikealla puolella ja piteli suussaan veristä kirvestä.

Pilvet vyöryivät uhkaavasti metsän yltä. Niiden tumma varjo saavutti ratsastajia. Nummen kanervikko loisti violettina sointuen kauniisti ukkospilvien väriin. Matalapaine kolotti Rosen huonoa polvea ja tuuli toi nenään sateen tuoksun etelästä. Syksyn kylmyys veisi pian kesän mennessään. Sen haistoi ilmassa ja aisti luissa ja ytimissä. Rose oli rauhaton. Hänen unensa olivat yrittäneet kertoa hänelle jotakin mitä hän ei vielä ymmärtänyt, mutta nummia pitkin lähestyvä joukkio kertoi hänelle, että jokin oli alkanut. Jotakin suurta ja mullistavaa. Jotakin jonka aisti ilmassa yhtä varmana ja yhtä voimakkaana, kuin kaiken surmaavan syksyn. Hän raapi ajatuksissaan kuivaa sammalta, joka oli vuosia tehnyt työtä kasvaakseen muurin armottomalla pinnalla. Kuninkaan mustat arvokkaan näköiset vaunut lähestyivät kovaa vauhtia nummen halki. Niiden edessä ratsasti muutama sotilas. Heidän ei pitäisi palata vielä ainakaan päivään. Jokin oli pielessä. Rosen vieressä seisova nuori sotilas oli huomannut sen myös.

- Jotakin on vialla. Nuori mies mutisi jo kolmannen kerran ja lähti sitten huolestuneena alas muiden avuksi nostamaan nostosiltaa, joka oli ainut kulkureitti kylään ja linnaan. Rose jäi vielä katselemaan kärryjä, jotka pomppivat valkoisilla kivilla päällystetyllä soratiellä. Hän puristi muuria ryppyisillä käsillään sydän pamppaillen. Nyt se tapahtuisi, jokin oli sysännyt lumipallon liikkeelle. Hän yritti nähdä Kuningas Arbushin tai kuningattaren, mutta he olivat vielä liian kaukana. Vielä kestäisi ainakin vartti ennenkuin he olisivat mustan linnan porteilla.