Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

13.

Rose

Nainen, minä, isoisoäitini seisoi laiturilla puidenlatvojen tasolla ja hänen takanaan oli täysin pyöreä kalliolähde. "Tulevaisuus on suden harteilla." Hän sanoi. Ääni kulkeutui korviini kuin se olisi tullut aikojen takaa. Nainen nosti kättään ja osoitti kalpealla kapealla sormellaan veden mustaa pintaa. "Päästäkseen lähelle, on käytävä kaukana. Nähdäkseen selvästi on sukellettava syvälle ja etsittävä itsensä uudelleen." Naisen ääni puhui minulle, vaikka isoäitini huulet eivät liikkuneet. Hän katsoi lähdettä sitten minua. Minä seisoi jyrkänteen laidalla. Äkkiä koko maailma järisi. Käännyin ja näin kuinka Punaiset lohikäärmevuoret vajosivat maan alle savupilven saattelemina. Huusin ääneen herätessäni. Toistin uneni mielessäni ja yritin ymmärtää sitä. Löytää siitä jotakin järkeä. Tiesin että minun piti etsiä mustavetinen pyöreä lampi. Se oli jossakin Mustassa metsässä, jossakin korkealla. Minun piti löytää paikka. Se ehkä veisi minut lähemmäs ymmärrystä. Lähemmäs tehtävääni, jonka kohtalo oli varalleni suunnitellut.

Rose katsoi ylös jyrkkiä harmaita kallioita. Hän ei mitenkään pääsisi niiden laelle. Rose tiesi että tämän oli oltava oikea paikka. Kalliot näyttivät varmasti laeltaan samanlaisen näkymän kohti nummia ja vuoria, niin kuin hänen unessaan. Rose mietti olisiko sen päällä pyöreää lähdettä, johon joku olisi rakentanut joskus laiturin? Unet saattoivat joskus valehdella. Antaa vertauskuvia. Peittää totuuden vihjeisiin. Shamandalie ja hänen laumansa katselivat Rosea hiljaisina. Rose tunsi niiden katseen selässään. Tiesi että ne ihmettelivät. Mitä se vanha noita nyt suunnitteli. Hän oli jättänyt hevosensa mökin pihalla olevaan talliin ja kävellyt muutaman kilometrin matkan etelään kallioiden juurelle, jotka olivat seisseet paikallaan metsässä jo vuosituhansia. Tämä oli vaarallista seutua. Rose oli joskus nähnyt kallioiden lähdellä peikkoja. Ei osannut pelätä silti. Hänellä oli sudet. Hän tunsi itsensä vuosi vuodelta enemmän metsän olennoksi. Kun hän palasi kotiin linnaan sivistyksen pariin hän mietti usein missä se oikea sielun sivistys asui? Mustaametsää pidettiin vaarallisena, mutta täällä Rosella oli turvallista olla. Rose tiesi ettei pääsisi vuoren laelle. Ei millään. Hänen pitäisi osata lentää. Lentämisestä ajatukset siirtyivät lohikäärmeisiin. Hän voisi kysyä ehkä joltakulta lohikäärmeratsastajalta olivatko he nähneet mitään kallioiden laella niiden yli lentäessään. Tämä oli turha reissu. Rosen oli palattava kotiin ennen kuin metsän pedot heräisivät uniltaan.

***

Uhrialttarilla haisi veri. Kärpäset pörräsivät punaiseksi värjääntyneissä kiveen hakatuissa veriurissa. Hän voi pahoin katsellessaan kuinka Kuningas oli pikkuhiljaa muuttanut ihmisille tärkeän paikan Kawn verialttariksi. Kukaan ei enää halunnut käydä täällä. Vain kuningas ja tämän outo pappi tekivät täällä uhrauksiaan. Nolaria ja Hendoria edustavien kivipaalujen alla oli kukkia, leipää ja kannuja joissa oli luultavasti viiniä tai maitoa. Ne olivat kuitenkin joskus notkuneet uhrilahjoista. Nyt suurin osa ihmisistä ei uskaltanut palvoa avoimesti Jumalia, jotka heidän kuninkaansa oli hyljännyt. Mutta he eivät uskaltaneet palvoa myöskään Kawia. Rose tiesi että sotilaskylän tupien nurkkiin oli noussut pieniä kotitemppeleitä, joiden luona ihmiset rukoilivat. Kukaan ei halunnut nähdä veristä alttaria ja haistaa kuolemaa, joka leijaili kivisen kehän ympärillä. Ei Rosekaan. Hän tosin koskaan en ollut välittänyt pitää Jumalia tyytyväisinä. Hän uskoi että hänen sydämensä olisi kevyt, kun hän viimein tapaisin Nolarin. Olihan hän aina halunnut vain hyvää itselleni ja muille. Eikö sen tulisi riittää?

Jasmine istui yrttitarhaa reunustavalla matalalla kivimuurilla ja nyhtäsi jotakin sormiensa välissä. Nuori nainen oli ajatuksissaan eikä huomannut Rosen lähestymistä. Hänen vierellään muurilla oli kukkakori, joka oli kerätty täyteen puutarhan kukkia. Yrttit tuoksuivat Rosen nenään kun hän asteli kesäillan auringossa lähemmäs Jasminea lempeä hymy huulillaan. Rose piti Jasminesta. Hän oli aina ollut kaunis käytökseltään, niin kuin ulkonäöltäänkin. Häntä hieman säälitti tyttö, kun tämä oli menettänyt avioimiehensä. Hänen ystävillään oli puolisot ja heillä oli lapsia. Jasmine oli kaikkien keskellä, mutta silti jotenkin yksin. Etäinen ja viimeaikoina hän oli Rosesta etääntynyt vielä enemmän.