Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

6.

He nylkivät saaliinsa ja pakkasivat nahkat hevostensa selkään. Niistä tehtäisi sota-asu. Jokaiselle omanlainen. Raven pyöritteli peukaloaan ja etusormeaan yhteen. Kädet olivat verestä liukkaat. Tummat, melkein mustat pimeässä. Hän oli nylkenyt peikon, sellaisen pienen. Sudet olivat näyttäneet tien sen luolalle. Se oli hyökännyt, mutta Raven oli heittänyt kirveensä suoraan sen rumaan otsaan. Peikon nahka oli tummanharmaata. Se löyhkäsi. Veri haisi mädälle ja oli tumman punaista, melkein mustaa. Raven kumartui nyljetyn ruumiin puoleen. Kaivoi vyöltään veitsen ja alkoi irrottaa otuksen suuria ja valkeita teräviä hampaita. Niistä hän teettäisi itselleen kaulakorun. Storm huuteli neuvojaan nylkypuuhissa oleville pojille. Koko leiri haisi vereltä. Se löyhkäsi kauhulta metsään asti. Raven tunsi susien läsnäolon. Ne katselivat metsänreunasta heidän leiriään kauempana nummella ja varmasti miettivät miksi he veivät niin monen metsänolennon hengen ja jättivät niiden lihat mätänemään nurmelle. Storm oli läksyttänyt Raveniä kun tämä oli viimein, auttamattomasti myöhässä ilmestynyt metsästä. Oli ollut jo melkein pimeää. Raven oli unohtanut ajankulun susien kanssa ja peikon raahaaminen metsästä oli myös vienyt oman aikansa. Hänen oli pitänyt rakentaa oksista paarit, joilla hän oli raahannut toistasataa kiloa painavan otuksen metsänreunalle. Sudet olivat katselleet hänen touhujaan hiljaisina. Raven oli varma, että ne olivat naureskelleet niin typerälle toiminnalle. Ne eivät tarvinneet mitään tälläisiä riittejä todistaakseen kelpaavansa. Ne tiesivät oman arvonsa. "Minäkin tiedän." Raven ajatteli ja repi irti tiukasti leukaluussa kiinni olevaa poskihammasta. Hän ajatteli isäänsä. Tulevaisuuttaan. Storm asteli hänen luokseen. Hänen verisen sotkunsa äärelle. Pysähtyi siihen missä punaiseksi tahmaantunut heinä loppui. Hän ei halunnut haisevaa eritettä kengilleen. Hän katseli Ravenia tummilla silmillään. Kuu oli kavunnut taivaalle ja sen valo sai hänen mustassa tukassaan kasvavat ensimmäiset harmaat kimaltamaan hopealangan tavoin.

- Tiedät että minun on kerrottava isällesi että et totellut sääntöjä. Hän haluaa minun kertovan kaiken mikä koskee sinua ja sinun koulutustasi. Storm sanoi. Raven työnsi viimeisen verisen hampaan vyöllään olevaan pussukkaan ja katsoi ylöspäin Stormia. Hän pyyhki kätensä mokkanahkaisiin housuihinsa ja nousi ylös soturin eteen. He katselivat toisiaan. Raven aisti Stormissa epäilyä. Hän käytti sitä hyväkseen ja tuijotti tätä uhkaavana silmiin. Storm huokaisi ja käänsi ensin katseensa nostaen kädet lanteilleen.

- Hyvä on. Emme kummatkaan hyötyisi siitä mitenkään jos vasikoisin sinusta. Anna olla viimeinen kerta, kun jäät metsään pimeän jälkeen. Et ole pelkkä sotapoika. Olet prinssi. Sinulla on väliä. Storm sanoi painavasti. Raven kuuli sanat mutta ei tuntenut niitä oikeiksi. Kaikki sanoivat aina niin. Hän oli prinssi. Tärkeä ja arvokas. Silti hän tunsi olevansa ulkopuolinen. Täälläkin. Näiden mitättömistä suvuista tulleiden sotapoikien keskellä. Eikö hänen pitäisi tuntea paremmuutta? Suuruutta? Hän tunsi vain suunnatonta yksinäisyyttä ja riipivää erilaisuutta. Hän ei kuulunut joukkoon. Raven vilkaisi Stormin takana nuotion oranssissa valossa kylpevää leiriä. Nuoria, jotka naureskelivat ja esittelivät verisiä muistoesineitään, joita he olivat repineet irti uhriensa kuolleesta lihasta. Heillä oli toisensa. He ymmärsivät toisiaan. He kasvoivat samassa muotissa. Sotilaan pojasta sotilaaksi. Hän taas. Hän ei jakanut samaa arkea poikien kanssa. Hän tuli linnan muurien sisältä. Kylmistä saleista, joissa vain he ylhäiset yksin vaelsivat. Hän, isä, jotkin jonninjoutavat ylemmät, jotka jostain syystä kuningasta miellyttivät ja palvelijat. Miten yksinäistä olikaan olla prinssi täällä Jumalten hylkäämässä pohjoisessa. Jos Raven olisi saanut päättää hän olisi mielellään ollut sotilaan poika. Yksi muista. Raven vilkaisi pojista nummen yli metsään, jonka reuna oli muuttunut mustaksi muuriksi. Tai ehkä hän haluaisi kulkea susien kanssa. Vapaana, vailla velvollisuuksia. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista. Ei koskaan. Ravenin elämä koostui pelkistä velvollisuuksista. Vapaus oli vain päiväuni, josta teki kipeää herätä.