Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

20.

Rose

Nyt

Katselen lammen pintaa. Se myrskyää, vaikka en tunne kuin pienen tuulen, joka hyväilee poskiani ja puiden latvoja ympärillämme. Tämä on unieni lähde. Ei epäilystäkään. Vanha harmaapuinen laituri seisoo edessäni. Vesi loiskuu sen tukeista tehtyjä jalkoja vasten. Koko sen ajan kun olemme olleet kalliolla ja odottaneet, on vesi lammessa vellonut levottomana. Vilkaisen selkäni taa. Tyttö, Dina istuu jyrkänteen reunalla ja tähystää nummia. Me näimme Ravenin ilmestyvän metsän reunan takaa jo tunti takaperin. Hän kulkee kohti linnaa Shamandalie rinnallaan. Dina katselee miehen matkaa. Raven näyttää niin pieneltä. Nummen vehreällä matolla makaa ruumiita. Jossakin kiljuu lohikäärme. Minua pelottaa. Tuntuu että pitäisi mennä, jos aikoisimme tehdä tämän. Raven oli käskenyt minun pitää huolta, että Dina kulkee portista. Vilkaisen taas lampea. Sen vesi loiskuu kivisiä reunojaan vasten. Portti. Väylä. Mihin se mahtaisi viedä? Olenko minä liian vanha lähtemään? Epäröin. Vilkaisen Dinaa. Ravenin pientä hahmoa kaukana nummilla. Kohta se häviäisi kumpujen ja harmaiden kivien taa. Astelen Dinan viereen. Nainen pitelee käsissään kirjettä. Se näyttää kirjasta revityltä sivulta, jonka päälle on kirjoitettu mustalla musteella. Minun tekee mieleni kysyä kirjeestä. Ravenin ja Dinan suhteesta, mutta en halua häiritä naista. Hän vahtii kuin haukka Ravenin kulkua. Levottomuus ja kiukku, joka selvästi huokui aiemmin naisesta on häipynyt. Hän ei enää päivittele sitä että Raven ei ottanut häntä mukaan, tai kävele levottomana kielekkeellä niin että minun tarvitsisi pelätä hänen putoavan.

- Meidän pitäisi mennä. Sanon hiljaa. Varovasti. Tuntuu kuin tökkisin heikkoa jäätä kepillä. Kestääkö se? Dinan villit hiukset pöllähtävät lempeässä tuulenvireessä, joka puhaltaa takaamme etelästä. Hän ei liiku.

- Minä en uskalla päästää häntä silmistäni. Dina sanoo niin hiljaa, että en ole kuulla häntä. Mitä minä olen siihen sanomaan? Huokaan ja katson Ravenin loittonevaa selkää. Shamandalie jolkottaa hänen edellään. Kumpupilven takaa pilkistävä aurinko kimaltelee sen harmaasta turkista. Siellä menevät he joita eniten olen rakastanut. Nämä ovat hyvästit. Tunnen kuumat kyyneleet polttelevan vanhoissa silmissäni. Huokaisen uudelleen ja kapuan jäykästi istumaan tytön viereen ja katselen heidän menoaan.

Rose

Vuosi 1533

Syksy

Lumipallo, joka oli lähtenyt vyörymään jo aikoja sitten, ehkä jo silloin kun Kuningas Ardan sai vaimoltaan nuorimman poikansa, kiihdytti nyt vauhtiaan. Lähestyttiin selvästi loppua. En vain tiennyt minkä loppua tasan tarkkaan. Jotakin oli kuitenkin päättymässä. Mutta aina kuin jotakin loppui, jotakin uutta alkaisi. Pelkäsin ehkä sitä enemmän, kuin tämän hulluuden päättymistä. Elämä oli käynyt sietämättömäksi. En osannut vielä silloin arvata mistä outo linnan ympärillä leijaileva pahuuden aura oli peräisin ja miksi ihmiset sairastuivat outoon hulluuteen ja kuolemaan johtavaan sairauteen vuorten läheisyydessä.

Kuningas Arbush ei ollut ihminen enää, kun viimein pääsin hänen puheilleen. Hänen ulkonäkönsä muistutti lähinnä kauhukertomusten hirviötä. Miten niin valkoisen ihon alla voi virrata niin tummaa verta? Miten kenenkään silmät voivat kiiltää, kuin paholaisen lyhdyt pimeydessä. Hänen ympärillään haisi kuolema, kuin hän olisi mädännyt sisältä ulospäin. Vaikka hänestä pystyi aistimaan voimakkaan taian, niin hän näytti heikolta. Minä tiesin jotakin taikuudesta ja näin heti että hän oli ahminut liikaa mustaa magiaa. Se oli liian voimakasta yhdenkään ihmisen kestää.