Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

14.

Raven

Raven istui metsämökin kuistilla kesäkuun auringon lämmittäessä kasvoja ja koko kehoa. Hän oli vaellellut koko päivän ja nyt häntä väsytti. Sudet makasivat aukiolla. Nuoret jaksoivat vielä telmiä. Shamandalie istui surullisen näköisenä pihan perällä kahden kummun välissä. Ne olivat hautoja. Raven pystyi haistamaan vanhat kalmat mullankin alta. Hän tiesi että Rose käytti myös mökkiä metsäretkillään, mutta ei ollut koskaan kysynyt noidalta mökin entisistä asukkaista ja kahdesta haudasta pihan perällä. Sen ei ollut väliä. Ei kuolleilla ollut. Shamandalielle silti. Susi oli selvästi tuntenut haudatut. Se vietti aikaansa usein hautojen luona, kuin muistellen aikaa joka oli jo iäksi mennyt. Se ei ollut samanlainen kuin muut laumansa sudet. Shamandaliessa oli jotakin mystistä. Aivan kuin sen sinisten silmien takana olisi enemmänkin ajatuksia, kuin susilla yleensä.

Raven pyöritteli käsissään kultaisia hiuksia ja katseli niitä ja ihaili sitä miten aurinko sai ne kiiltämään. Hän haistoi Dinan edelleen, vaikka niihin oli tarttunut muita hajuja nahkaisesta pussista. Hän mietti naista välillä. Ei tiennyt miksi. Se tuntui tärkeältä ja samalta melko hullulta. Mutta hän hyväksyi oman hulluutensa. Sai siitä ehkä jopa voimaa, kun he ratsastivat kyliin ja repivät naamiot kasvoillaan taistelevia Nolarin miehiä piiloistaan. Tappoivat heidät, polttivat heidän talonsa ja iskivät heidän päänsä kylän raitille keihäiden päähän. Hulluna pystyi tekemään kaikkea tuollaista, eikä tarvinnut ajatella. Kantaa syyllisyyttä jokaisesta kuolemasta. Hänen sisällään meri kuohui ja kohisi. Hän tunsi hirviön kynnet rintalastansa alla. Sen matalan murinan. Aivan kuin hänen sisällään olisi asunut toinen olento. Toinen tietoisuus. Levoton ja armoton. Vain täällä metsässä susien kanssa hän tunsi rauhaa. Hän vältteli Gorgoriakin, vaikka lohkäärme yleensä auttoi häntä ajattelemaan selvemmin. Nyt kuitenkin olento olisi sorkkinut liikaa hänen aivojaan. Kaivanut Dinan sieltä. Raven häpesi ajatella Dinaa. Dina oli kuin hänen nolo nuoruutensa hairahdus. Se kerta, kun hän oli langennut ja viime talvena oli hän langennut uudelleen. Dina oli yrittänyt murhata prinssin. Hän oli kasvanut kapinalliseksi. Toisen kerran Raven teki itselleen karhunpalveluksen ja päästi tytön menemään. Hän mietti tulisiko Dina vielä hänen tielleen? Tikari ojossa? Täynnä vihaa vanhempiensa puolesta? Ehkä hänen kuului kuolla Dinan käden kautta? Ajatus kiinnosti Ravenia. Se oli kuin ympyrä, joka sulkeutuisi. Raven pyöritti Dinan kultaisia hiuksia sormissaan ajatellen kohtaloa ja heitä. Dinan siluettia hämärässä huoneessa. Tämän lantion kaarta. Tuoksua. Hän tunsi kiihottuvansa. Hän ajatteli naista päällään. Tämän hiuksia, jotka kutittaisivat hänen kasvojaan. Huulia, jotka hyväilisivät hänen huuliaan ja tikaria, joka pistäisi hänen kaulansa ohutta ihoa. Raven henkäisi. Lähellä makaava susi nosti päätään ja inahti. Se sai Ravenin hieman nolostumaan. Hän oli kadonnut kauas ajatuksissaan, sudet katselivat häntä. Hän nousi ylös. Tunsi kuinka nivusissa poltti ja sykki. Hänen pitäisi palata kotiin Jasminen luo. Jasmine oli ainut joka pystyi sammuttamaan tämän poltteen hänen sisällään ja hän teki sen kehuttavan hyvin ja huolella. Jasminen käsittelyn jälkeen Raven ei ajatellut mitään. Meri oli hiljaa ja hän pystyi hetken kuvittelemaan olevansa normaali. Olevansa vain mies rakastettunsa vierellä. Tämän lämpimässä syleilyssä kaikki unohtuisi. Tätä ajatellessaan Ravenin tuli kiire kotiin. Hän huomasi ikävöivänsä Jasminea.