Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

6.

Dina

Vuosi 1532

Helmikuun ja maaliskuun vaihde oli järkyttävän kylmä. Pakkasta oli lähemmäs 40-astetta. Dina työnsi kohmeisin sormin puita kaminaan suuressa teltassa, joka oli kyhätty kaupungin laidalle pellolle. Teltta oli täynnä kuolevia sotilaita, joiden voihke ja lemu saivat Dinan voimaan pahoin. Silti hän joka ikinen aamu asteli kaupungin halki sairasteltalle auttamaan. Hän ei halunnut olla heikko, sillä heikkoudella ei selviäisi täällä. Hän tunsi kuitenkin olevansa. Aivan kuin koko hänen järkensä riippuisi ohuen langan varassa. Kun se katkeaisi hän romahtaisi. Joka aamu tuntui siltä, että hän ei jaksaisi nousta, mutta hän nousi ja näki entistä kamalampia asioita. Nuoria miehiä, jotka hän tunsi lapsuudesta verisinä maassa anelevan apua, tai nopeaa kuolemaa. Lynkattuja ruumiita torin reunalla muistuttamassa Kuninkaan vihasta heitä kohtaan, jotka siirtyisivät haltioiden puolelle. Blackwell oli kuin autiokaupunki. Etelässä Valonan kuningaskunta oli avannut porttinsa pohjoisesta pakolaisiksi lähteneille ihmisille. Paljon oli lähtenyt. Mutta oli vielä paljon heitä, jotka uskoivat kuninkaaseen ja vihasivat haltioita.

Puu oli märkää ja savu kirveli Dinan silmiä. Hän kirosi ääneen ja yritti katsoa pois savusta.

- Dina pian nyt, miehet kuolevat kylmyyteen pian. Rosmariini, yksi vapaaehtoisista apulaisista sanoi. Hän sanoi toruksi tarkoitetut sanat lempeästi hymyillen. Niin Rosmariini teki kaiken. Typerä punaposkinen kaunotar. Niin täydellinen kaikessa. Ne sotilaat, jotka eivät olleet liian sairaita huomatakseen hänen sulokkuutensa katselivat häntä pitkään kuolaten, kuin mitkäkin koirat luun perässä.

Kun tulipesä oli viimein sytytetty Dina asteli ulos yskien savua ja pyyhkien hiuksia poskiltaan saaden aikaan niihin nokisia jälkiä. Ulkona pakkanen tarttui kiinni ja puristi. Se salpasi kylmyydellään hengen. Dina oli kaivannut sitä silti. Teltassa haisi kuolema. Taivas oli kirkkaan sininen. Pellot lumiset ja tallotut. Siellä täällä harmaita telttoja. Edessäpäin nousivat taivalla savuvanat. Jossakin siellä oli raja ja taistelut. Poltettuja kyliä. Kuolleita sotilaita, naisia ja lapsia. Dinaa oksetti koko sota.

Ron oli jossakin taistelemassa. Hän oli ollut jo kuukauden päivät. Hän oli ollut yksi niistä, jotka olivat hakeneet apua haltioilta. Dina muisti vielä alkukesän illan, kun hän oli kuunnellut miesten suunnitelmia leipurin mökissä. Se oli sama ilta kun Ron oli kutsunut häntä soturiprinsessaksi. Dina ei tuntenut olevansa prinsessa nyt. Hän pelkäsi ja oli vihainen samaan aikaan. Sotkuinen ja eksyksissä. Hän ihali Ronia, mutta tunsi kiukkua siitä ettei hän itse voinut taistella koska oli nainen. Naisia eivät edes kapinalliset ottaneet sotajoukkoihinsa. Dina tunsi itsensä hylätyksi. Yksinäiseksi. Hän vain odotti levottomana. Öisin hänen rintansa päällä nimetön paino. Se salpasi hengityksen.

Palin ei ollut vieläkään palannut ja Dina pelkäsi setänsä kuolleen. Ajatus masensi. Sai hänet tuntemaan haluttomuutta elää. Se oli pahinta. Miksi tehdä mitään jos hänellä ei olisi ketään? Hyvinä hetkinä Dina ajatteli Palinin olevan estynyt palaamaan, koska rajojen ylitse oli vaikea enää tulla. Hyviä hetkiä oli vain päivä päivältä vähemmän. Nyt kun Ronkin oli poissa hänellä ei ollut enää ketään, jonka vuoksi herätä aamulla. Siksi hän luultavasti oli tullut tänne auttamaan. Jotta saisi tarkoituksen. Syyn lähteä ulos ovesta.

- DINA! Dina säpsähti äänen kuullessaan. Siinä oli yksi syy lisää mikä sai hänet haluamaan joka aamu pois kotinsa lämmöstä. Dina kääntyi kaupunkia kohden ja näki paksuun turkikseen ja viittaan pukeutuneen sotilaan harppovan alas lumista rinnettä häntä kohden. Gol oli yksi kuninkaan joukkojen ylemmistä ja asui Dinan luona. Sodan alettua kaupunkilaisten joilla oli vapaita huoneita, oli pakko majoittaa ylempiarvoisia sotilaita koteihinsa. Dina, joka asui yksin joutui jakamaan nyt kotinsa keski-ikäisen lihavan ja rumakäytöksisen Golin kanssa. Dina vihasi miestä ja oli useasti yön tunteina tämän kuorsausta kuunnellessaan miettinyt miten voisi murhata miehen. Hän ei kuitenkaan ollut murhaaja. Toistaiseksi ainakaan. Dina mietti usein mitä mieltä Ron olisi siitä, että hän majoitti vihollisen miestä luonansa. Hän naimaton nuori nainen. Joskus oli ollut aika, kun se olisi ollut sopimatonta. Nyt millään käytöstavoilla ei tuntunut olevan väliä. Kuningas Arbush miehineen teki mitä lystäsi ja kenelle lystäsi. Yhden tyttösen maineella ei niinkään ollut väliä, kun puhuttiin koko maan tulevaisuudesta. Eipä tietenkään.

- Hei Gol. Dina sanoi synkästi ja hieroi kämmeniään yhteen. Pian olisi mentävä sisälle telttaan, tai hän paleltuisi. Golin mustat viikset ja kulmat olivat muuttuneet harmaiksi hengityksen huurustuessa niihin. Hänen vinoissa kissamaisissa ruskeissa silmissään oli ovela, mutta synkkä katse. Gol oli aina sen näköinen, kuin tietäisi jotakin suurta mitä muut eivät tiedä.

- Onko uusia loukkaantuneita tuotu? Gol kysyi. Hänen äänessään oli hitunen huolta.

- Ei ketään sitten eilisen. Dina sanoi. Hän oli tyytyväinen, sillä eilisen veren täyttämän iltapäivän jälkeen hän ei toivonut uusia loukkaantuneita vähään aikaan. Ruumisrivit teltan takana routaisessa maassa kertoivat viimeaikaisten taisteluiden tuloksista. Talvi oli rankkaa aikaa. Pohjoisen miehillä ei ollut lohikäärmeitä turvanaan.

- Odotatko jotakin tulevaksi? Dina kysyi kun Gol tähyili tytön selän takana avautuville lumisille pelloille. Aurinko oli niin kirkas ja hanget niin valkeat, että silmiä oli pakko siristää.

- Näetkö jotakin horisontissa? Gol kysyi. Dina kääntyi ja siristeli niin että suu vääntyi irveen. Jotakin tummaa liikkui tiellä, mutta lumen hohto teki mahdottomaksi nähdä mitä.

- Joku taitaa olla tulossa. Toivottavasti ei huonoja uutisia. Dina mutisi ja jatkoi.

- Eikö taistelut ole tauolla? Sellaisen uutisen hän oli illalla kuullut. Arbushin miehet olivat joutuneet perääntymään ja luovuttamaan rajojaan haltioille. Gol hymähti katse tiessä, jota tuskin erotti valkeuden keskeltä.

- On mutta kaikki miehet eivät ole palanneet. Gol sanoi.

- No aika monta palasi ja loput on ehkä leireillä etäänpänä..Tai kuolleet. Dina totesi ja hieroi nenäänsä, joka oli tunnoton.

- Minun pitää mennä sisälle. Hän ilmoitti. Gol jäi tuijottamaan tielle. Horisontissa näkyi nyt selvästi liikettä. Joku oli tulossa kohti Blackwelliä.

Dina sitoi haavoja, vaihtoi veren tahrimia siteitä, juotti haavoittuneille parantajan tekemiä litkuja, jotka veivät kivun pois ja tyrehdyttivät vuotoja. Teltassa haisi savu, yrtit ja hidas kuolema. Tunkkaiseksi muuttunut tila täyttyi voihkeista. Lohikäärmevuorten sotilaat olivat kovia. He eivät itkeneet tai pelänneet kuolemaa, mutta uudet pojat jotka olivat syksyllä pestautuneet armeijaan, eivät olleet yhtä karaistuja. Dina sääli heitä. Hänen ikäisiä nuorukaisia. He olivat liittyneet sotaan, koska heidän oli pakko. Kuningas lupasi ruokaa ja suojelua sotilaiden perheille. Monella ei ollut ollut varaa kieltäytyä.

- Dina, Rosmariini tulkaa tänne. Parantajan ääni oli kimeä ja käheä samaan aikaan. Vanha langanlaiha mies heilautti kättään tulisijan vierellä seisovan puisen lääkepöydän luota, kutsuen tyttöjä luokseen. Dina ei sitoi loppuun nuoren pojan kyljen haavan, jonka haltian miekka oli siihen viiltänyt. Viilto ei ollut syvä, mutta siinä oli myrkkyä jota haltiat usein käyttivät. Poika tulisi kuolemaan, jos parantajan yrtit eivät pian alkaisi auttaa. Haavan reunat olivat muuttuneet punaisista violetin mustiksi ja siitä nouseva haju oli kuvottava. Dina oli lohdutellut poikaa, joka pelkäsi ettei selviäisi. Hän oli valehdellut haavan näyttävän jo paremmalta. Nyt poika makasi hiljaa silmät suljettuina. Kuume oli vienyt hänen tajunsa. Dina toivoi ettei pojan tarvitsisi enää herätä ja kohdata pelkoaan. Hänellä ei varmasti olisi hätää Nolarin luona.

- Dina! Kimakka ääni komensi häntä. Dina huokaisi ja nousi ylös pojan sängyn viereltä astellen hitaasti hämäräksi käyneen teltan halki kohti tulisijaa ja parantajaa. Pakkanen oli viimein laskenut ja taivaalle oli vyörtynyt idästä pehmeänharmaita sadepilviä. Rosmariini oli jo miehen luona. Seisoi pöydän edessä ja asetteli valkoisia pellavasiteitä yrttiliemeen, jolla oli haavoja puhdistava vaikutus.

- Prinssi on tulossa ja mahdollisesti loukkaantunut. Parantaja sanoi. Hänen kalpeilla kasvoillaan oli kiihtynyt ilme.

- Laittakaa valmiiksi siteitä ja puhdistakaa amputointivälineet. Mies komensi ja hieroi kapeasormisia ryppyisiä käsiään yhteen hermostuneena. Dinan sydän hakkasi. Hän katsoi Rosmariiniä, joka oli alkanut heti töihin.

- Dina nyt! Parantaja rääkäisi ja Dina säpsähti. Hän nyökkäsi ja kiiruhti amputointiveisten ja sahojen luo. Oliko prinssi loukkaantunut pahasti? Kuolettavasti?