Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

10.

Dina

1521

Minä odotin äitiä ja katselin kun Palin luki kirjettä, jota hän oli odottanut jo viikkojen ajan. Äiti ja isä puhuivat jotakin tuvan pöydän äärellä kumartuneina sen ylle. Äidin hiukset hohtivat vaaleina kynttilän valossa. Käänsin katseeni Palinista ja katselin kuinka isä nosti kätensä pöydälle ja puristi hellästi äidin kättä. Äiti hymyili isälle ja isä hymyili takaisin. He olivat hetken hiljaa. Sitten äiti nousi. Kiersi pöydän ja suuteli hellästi isää päälaelle paijaten tämän selkää. Isä ja äiti rakastivat toisiaan. Äiti puhui minulle joskus rakkaudesta. Hän sanoi että jokaiselle oli joku, joka kosketti sielua. Vain yksi. Tosirakkaus. Isä oli äidin tosirakkaus. Äiti sanoi että minä löytäisin oman todellisen rakkauteni vielä kun kasvaisin vähän isommaksi. Se olisi kohtalo. Kohtalo oli vienyt äidin ja isänkin yhteen, vaikka he syntyivät aivan eripuolilla pohjoista maata. Äiti ja Palin olivat kotoisin rannikolta. Joltakin saarelta. He olivat kasvaneet paikassa, missä oli myös haltioita ja kaikki olivat olleet väleissä keskenään. Sitten äidin ja Palinin vanhemmat olivat kuolleet ja he olivat tulleet tänne koska Palin uskoi yhden aikaporteista olevan täällä. Äiti ja isä olivat törmänneet toisiinsa torilla. Äiti oli tiennyt heti että Isä oli se oikea. Minä en ymmärtänyt miten. Äiti hymyili ja sanoi että kun minä tapaisin sen oikean, niin ymmärtäisin sitten. Minä katselin äitiä ja isää. Heidän tapaansa koskettaa toisiaan. Katsoa toisiaan lempeän lämpimästi ja en malttanut odottaa sitä että kasvaisin ja tapaisin oman kohtaloni. Tiesin, että siihen menisi vielä aikaa. Äiti sanoi ettei se tuskin olisi ensimmäinen poika johon ihastuisin. Tai ehkä edes toinen. Rakkaus oli kuulemma arvoituksellinen ja se ei tullut helpolla, mutta kun se tuli niin tietäisin sen kyllä. Kohtaloaan ei voinut paeta.

- No mennään sitten Dina. Äiti sanoi ja Dina nousi ylös Palinin viereltä puusohvalta. Palin oli täysin uppoutunut kirjeeseen.

- Onko sinulla kaikki mukana? Äiti kysyi ja veti takkia niskaansa. Dina katsoi päreiseen koriin ja nyökkäsi. Äiti avasi oven kylmään pakkaspäivään. Aurinko ei noussut koko päivänä taivaanrantaa korkeammalle ja nyt se oli jo laskemassa. Ensimmäiset tähdet tuikkivat itäisellä taivaalla. Dina tarttui äitiä kädestä ja seurasi häntä kujalle talojen väliin. Pakkanen puri poskia ja paljaita sääriä, mutta saunan lempeä lämpö veisi kylmyyden pois ja hellisi koko kehoa ja mieltä.

- Muista pestä myös korvien takaa Dina. Äiti komensi. Dina nyökkäsi lotraten veden kanssa. Kiukaassa puut paukkuivat ja tuli valaisi synkkää tilaa. Saunassa ei ollut ikkunoita ja sen hirsiset seinät olivat noen tummentamat. Äiti istui lauteilla ja heitti löylyä. He olivat kahden. Äsken naapurin Liina ja hänen lapsikatraansa olivat lähteneet ja iloisen hölötyksen tilalle oli laskeutunut ihana hiljaisuus. Dina rakasti saunomista. Varsinkin tälläisinä pakkapäivinä. Dina oli kuunnellut kun äiti oli puhunut Liinan kanssa pukuhuoneessa. He olivat arvostelleet kuningasta. Dina tiesi että äiti vihasi kuningasta. Tämä viha liittyi jotenkin siihen että äiti kävi usein isän kanssa kokouksissa naapureilla. Kokouksissa, joista ei saanut puhua mitään.

- Äiti miksi sinä vihaat kuningasta? Dina kysyi nyt ja työns jalkansa vatiin, johon oli sekoittanut mukavan viileää vettä. Äiti katsoi Dinaa lauteilta. Hänen ihollaan helmeili hikikarpalot.

- Mistä sellaista kuulit? Äiti kysyi heti. Hän oli sitonut pitkät vaaleat kiharaiset hiuksensa nutturalle päälaelle. Dinan hiukset olivat samanlaiset, mutta ne valuivat märkinä harteille ja selkään.

- En ole ihan kuuro tai tyhmä. Dina sanoi.

- Dina älä viisastele. Äiti torui.

- Minä vain haluan tietää. Mikä kuninkaassa on vikana? Hänhän on velho? Minusta se on aika jännää ja se että niillä on siellä lohikäärmeitä, joilla jotkut sotilaat ratsastavat.. Ja minä olen kuullut että ne jotka ratsastavat osaavat puhua niille lohikäärmeille ajatuksen voimalla. Dina selitti innoissaan. Äidin ilme sai hänet vaikenemaan.