Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

37.

Dina

Viimeinen hetki kun katsoin pohjoista maata joka oli kotini, tuntui yllättävän haikealta. Oli vaikea jättää kaikki, vaikka kaikki täällä oli vain pahaa. Koska tämä kaikki oli se mitä minä tunsin. Mihin olin kasvanut ja mikä oli tehnyt minusta minut. Tämä paikka oli se, jossa äitini ja isäni muistot elivät. Heidän tavaransa, jotka kantoivat palaa heistä itsessään. Näitä maita he olivat kulkeneet. Sinne minne olimme matkalla ei ollut minulle mitään tuttua. En tiennyt oliko siellä turva, vai odottiko meitä matkalaisia suurempi vaara ja kadotus. En halunnut lähteä, mutta tiesin etten voisi jäädä. Ajattelin susipoikaa. Miten voimakkaasti oli joku ihminen, jota en lainkaan tuntenut saanut minut otteeseensa. Ajatus lopullisuudesta sai kyyneleet valumaan poskiani pitkin.

Pohjoisen kesän tuuli oli kylmä. Se vavisutti minua ja riepotteli hiuksiani korkealla kalliolla.

Minä seisoin laiturilla, jonka harmaaseen puuhun oli kaiverrettu portin merkki. Minä näin sen, Katsoin sitä omin silmin.

Minä olin noussut piilotettuja portaita ja minä seisoin veden äärellä. Kaikki oli niin kuin Palin oli sanonut. Silti. Silti minun oli vaikea uskoa sitä todeksi. Minun oli vaikea ottaa viimeinen askel ja pudota syvälle kylmään pimeään veteen.

- Minkä ajan haluat valita Dina? Minne haluat mennä? Palin kysyi ja hänen silmänsä loistivat kuumeisina innosta. Dina huokaisi. Hänen äänensä värähti. Hän käänsi kasvonsa savuavasta Blackwellistä ja ja kyykistyi enonsa viereen laiturin päähän.

- En tiedä. Sano sinä.

- Olisiko 200 vuotta eteenpäin hyvä? Palin mietti pyöritellen repusta kaivamaansa kiekkoa käsissään.

- Tämä on se joka ei toimi. Hän mumisi ja kaivoi repusta toisen ja kolmannen, jonka hän ojensi Dinalle.

- Meidän pitää olla tarkkoja, että ajastamme kiekkomme samoin. Emme saa joutua erillemme. Palin mutisi. Dina katsoi kiekkoja Palinin kasissä ja sitten kallion sylissä makaavaa täysin pyöreää lampea.

- Hyppäämmekö me tuonne vai miten tämä toimii? Hän kysyi.

- Luulen niin Dina.

- Entä ne vartiat joista puhuit. Dina empi ja nojasi kätensä laiturin reunaan kurottautuen kurkistamaan tummaa vettä. Hän säpsähti kalpeita kasvoja, jotka katsoivat häntä takaisin. Tajusi saman tien tuijottavansa omaa kuvajaistaan.

- Meidän pitää ottaa riski Dina. En näe täällä ketään vartijoita. Palin sanoi katsellen ympärilleen tasaisen autiolla kallionlaella.

- Ehkä ne ovat vedessä. Dina mutisi ja hänen selkäänsä pitkin kulkivat kylmät väreet.

- Dina me emme voi jäädä tänne. Palin sanoi ja kosketti Dinan selkää. Dina suoristautui ja huokaisi.

- No minä tapoin jo yhden ison peikon. En usko että joku ikivanha portinvartija voi olla niin kovin iso vastus. Hän sanoi synkästi. Palin virnisti.

- Tuo on oikea asenne. Hän myhäili, mutta Dina näki kyllä huolen hänen silmissään.

- Jos me onnistumme tässä Dina, niin me voimme aloittaa alusta kaukana täältä. Poissa Kuningas Arbushin ja prinssi Ravenin hirmuvallan alta. Sinulla ei ole hätää.

- Mistä tiedät että tulevaisuudessa on asiat hyvin? Dina kysyi. Hän ei halunnut olla se, joka tyrmäsi enonsa ilon, mutta häntä huoletti.

- Voiko ne olla huonommin kuin nyt? Palin kysyi. Dina katsoi setäänsä pitkään.

- Jos Kuningas saa pohjoisen maan, niin uskon että voi. Hän totesi.

- Me emme jää tänne Dina. On neljä porttia. Miksi valita pohjoisin? Täällä on muutenkin aina kylmä ja kesät kestävät liian vähän aikaa. Palin naurahti ja puristi Dinaa olkapäistä ravistaen tyttöä vähän. Dina irvisti. Päähän sattui. Mutta hän hymyili kuitenkin Palinille ja nyökkäsi.

- Luotan sinuun. Hän sanoi viimein.

- Hyvä. Minä valitsen läntisen portin. Palin pääätti.

- Miksi sen?

- En tiedä. Se tuntuu hyvältä.

- Selvä. Entä aika? 200 vuotta?

- Hmmm. Ehkä hieman enemmin. 400? Jos emme pidä voimme vaihtaa. Palin sanoi virnistellen.

- Okei 1900 luku kuulostaa ihan hyvältä. Dina totesi. Hänelle oli lopulta ihan sama mihin aikaan he menisivät. Jokatapauksessa he olisivat hyvin kaukana täältä. Palin pyöritteli kiekkoja.

- Okei. Me menemme kesään 1900...hmm 20. Se tuntuu hyvältä....ja läntinen portti. Noin. Nyt kummatkin kiekot ovat samassa ajassa. Palin käänteli kiekkojen kuvioita kohtaamaan toisiaan. Dina ei katsellut häntä. Hän istui laiturilla kämmenet sylissään ja katseli maisemia, jotka hän jättäisi taakseen. Häntä pelotti, mutta milloin pelko olisi ollut vieras kulkija hänen polullaan?

- No niin. Oletko valmis? Palinin ääni palautti Dinan takaisin tähän hetkeen. Hän kuuli laiturin natisevan ja tunsi Palinin liikkeet. Katsoi nyt vasta miestä ylöspäin. Tämä ojensi kättään kasvoillaan lempeä ilme.

- Tule rakas pieni Dina, minä vien sinut turvaan. Hän sanoi ja Dina ojensi kätensä. Antoi miehen vetää itsensä pystyyn.

- Onkohan vesi kylmää? Dina mutisi kun Palin laittoi toisen riipuksista Dinan kaulaan. Hänen omansa roikkui jo hänen puseronsa päällä.

- Otetaan siitä selvää. Palin sanoi varmana ja astui kolme pientä askelta laiturin reunalle vetäen Dinan viereensä.

He seisoivat kengän kärjet reunan ylitse ja tuijottivat mustaa tyyntä vettä. Tuuli ei tavannut sen pintaa, vaikka sen olisi pitänyt. Mitä kauemmin he katsoivat, sitä enemmin lammen pinta näytti siltä, kuin se olisi ollut peili. Tai kirkasta lasia, tai jotakin muuta. Ainetta, jota Dina ja Palin eivät tunteneet. Dina tunsi kiekon painon rintaansa vasten. Se tuntui vetävän häntä alaspäin. Aivan kuin sillä olisi ollut oma tahto, joka ajoi sitä veden alle. Sisään portista. Täyttämään tehtäväänsä. Dina puristi Palinin kättä. Tämä puristi takaisin. Rohkaisi. Dinan sydän hakkasi. Hän epäröi, mutta juuri silloin Palin otti ensimmäisen askeleen. Dina puriati silmänsä kiinni osuessaan veteen, joka ei ollut kylmää niin kuin hän oli kuvitellut. Se tuntui hyvältä. Lämpimältä, kuin syli. Äidin suloinen kohtu. Hän upposi syvälle hyvään oloon. Pyörteeseen, joka ympäröi hänet. Sitten äkkiä todellisuus. Kylmä, repivä tuuli. Hän tunsi lentävänsä. Aivan kuin hänet olisi sylkäisty ulos lämpimästä turvasta. Hän huudahti ja mätkähti jonnekkin viileään. Ruohon tuoksu sekoittui johonkin suolaiseen. Dina makasi maassa ja avasi silmänsä nähden palan sinistä taivasta ja valkoisia lintuja, jotka kaartelivat korkeuksissa kiljuen kimakasti.