Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

30.

Raven

Dinan tapaaminen sai aikaan jonkinlaisen hetkellisen aivokuoleman. Olin aivan idiootti. Tuijotin häntä kuin järkeni menettänyt, enkä saanut suustani mitään järkevää. En ollut suunnitellut mitään, kun lähdin tapaamaan häntä. Ajatukset, ideat syntyivät kun katselin hänen silmiään. Haistoin hänen villin tuoksunsa ja kosketin hänen pehmeää ihoaan. Hänen sydämensä lyönnit täyttivät kesäyön hiljaisuuden. Niiden kiivaus ja voima.

Minä halusin kuolla. Olin halunnut jo niin pitkään, mutta en voinut sillä hetkellä ajatella kuolevani kuin hänen käsiensä kautta. Se on sairasta tiedänhän minä. Minä olen sairas. Mielipuolinen. Tiedän ettei kukaan normaali mies fantasioi mitään tälläistä. Mutta minä en ole normaali. Olen hirviö. Tälläisiä hirviöt ovat. Kääntävät himon, halun, rakkauden sairaaksi leikiksi, joka johtaa rumaan ruhjottuun lopputulokseen. Ikuiseen uneen ja lepoon. Kiihottavin ajatus kaikesta oli se, että kaiken sen jälkeen minun ei tarvitsisi enää ajatella. En olisi vastuussa kenestäkään. En edes itsestäni. Nolar tekisi päätökset puolestani. Punnitsisi mustan sydämeni ja heittäisi minut sitten unohdukseen, tai mikä ikinä helvetti sitten olikaan. Minä en halunnut muuta, kuin kuolla Dinan suloisten käsien kautta. Hänen silmiinsä katsellen.

En ymmärtänyt yhteyttäni häneen. Haluani hänen pitelevän sydäntäni käsissään. Elämäni heikkoa lankaa. Kun katsoin häntä silmiin minua heikotti. Kun hän koski minuun minä tunsin hermoni pettävän minut.

Tärisin kuin pelokas lapsi. Sydämeni hakkasi ja kun me seisoimme siinä Ahman kustessa jaloilleni, minä ajattelin vain sitä kuinka paljon halusin suudella häntä ja miten hölmöä minun olisi tehdä niin. Silti en kadun lainkaan, kun rohkaisin mieleni ja palasin takaisin tekemään sen. Maistamaan hänen punaisia huuliaan. Se oli minun viimeinen mahdollisuuteni tehdä niin. Hänkin selvästi halusi sitä. Hän kaipasi minua. Halusi olla lähelläni. Se tuntui hyvältä. Annoin sen tapahtua, sillä pian hän vihaisi minua. Pian kaikki se rakkaus, himo ja kauneus olisi poissa. Kun hän tulisi toteuttamaan viimeisen toiveeni, hän näkisi miten paljon me menimmekään vikaan. Miten julmasti olinkaan pettänyt hänet.

Mutta siinä hän olisi väärässä. Minä en ikinä pettäisi häntä. Se olisi mahdotonta. Minä elin suojellakseni häntä. Se oli kohtaloni. Nyt oli kuitenkin minun aikani kuolla ja Dinan aika paeta tästä kirotusta maasta, jossa kaikki kaunis revittäisi maahan ja sotkettaisi vereen. Näin olin päättänyt ja olin tyytyväinen päätökseeni. Siksi petyinkin niin syvästi, kun Dina petti lupauksensa minulle. Odotin häntä koko yön. En tiedä koska olisin odottanut mitään niin kovasti tulevaksi, kuin häntä sinä yönä.

Kaksikymmentä minuuttia hän oli tarvinnut siihen, että hän oli ehtinyt käskeä kaikki oikeustalolla olevat sotilaat luokseen ja komentaa heidät torin laidalla olevaan juottolaan loppu illaksi. Lex oli hieman pistänyt vastaan, mutta Raven oli ollut päättäväinen ja oudon vimman voimassa. Vankeja oli vain muutama ja ilta oli hiljainen. Raven oli sanonut jäävänsä vahtiin. Hän oli vaatimalla vaatinut vapaa-illan kaikille sotilaille, jotka olivat paikalla. Heitä ei ollut montaa ja kymmenen minuutin palopuheen jälkeen Raven oli katsellut kuinka kahdeksan sotilasta Lex ja Ahma mukaan luettuina astelivat torin poikki kohti Sinisen karhun pubia taaksensa katsellen. Raven oli jättänyt kaikki ovet lukitsematta ja painunut sänkyynsä.

Hän oli tuijottanut kattoa ja ajatellut Dinaa. Suudelmaa. Naisen silmiä, joihin hän olisi voinut hukkua. Hän oli ajatellut hetkeä, jolloin Dina tulisi ja totuus valkeaisi hänelle. Vihaisiko nainen häntä? Luultavasti? Se tuntui surulliselta, mutta sitä ei voisi estää. Hän oli hirviö ja hänen vihaamisensa oli hyvinkin luonnollista. Olihan hän tehnyt elämänsä aikana enemmän kaikkea pahaa, kuin hyvää. Ainakin Dinan kannalta katsoen.

Raven oli uhrannut vain yhden ajatuksen isälleen. Omatunto oli kolkuttanut hetken. Hän pettäisi isänsä. Mutta hän oli sulkenut sen äänen ja ajatellut niitä valheita, jotka Arbush oli hänelle syöttänyt kaikki nämä vuodet. Isä saisi pärjätä omillaan. Loppujenlopuksi he kaikki olivat omillaan.

Siinä maatessaan hän oli ehtinyt ajatella vaikka mitä. Sitä miten hullua tämä oli. Hänen pitäisi heti lopettaa tälläinen hölmöily. Mutta nämä ajatukset oli helppo pyyhkiä mielestä. Tämän oli tarkoitus käydä näin. Dina oli hänen kohtalonsa. Siksi tyttö oli syöpynyt hänen mieleensä. Ravenin hulluus loppuisi tänä yönä. Tässä huoneessa. Hän voisi nukahtaa ja levätä. Voi kuinka Raven kaipasikaan lepoa elämästä. Jatkuvista ajatuksista, jotka korvensivat häntä. Kaipauksesta, ikävästä, pettymyksistä ja yksinäisyydestä jota kukaan ei voinut poistaa. Hänen sielunsa oli viallinen. Se oli kipeä ja arka. Hän halusi pois sen rinnastaan. Pois tämän tunteiden tuoman vankilan. Näihin ajatuksiin Raven oli viimein nukahtanut.

Hän heräsi siihen kun Lex jyskytti hänen oveaan. Aurinko siivilöytyi sisään ikkunasta, jonka Raven oli jättänyt avoimeksi. Hän nousi istumaan kivuliaan tietoisena siitä, että Dina ei ollut pitänyt lupaustaan. Hän oli edelleen elossa. Samat velvollisuudet odottivat häntä. Työt jotka hän tiesi tekevänsä.

- Prinssi oletko hereillä? Lexin ääni oven takana. Raven murisi jotakin vastaukseksi ja nousi ylös. Lex avasi oven. Se ei ollut tietenkään lukossa. Hän näytti väsyneeltä ja huolestuneelta.

- Kummatkin naiset ovat karanneet. Lex sanoi hieman nolona.

- Kummatkin? Raven murahti ja hieroi valmiiksi yön jäljiltä pystyyn nousseita karheita hiuksiaan.

- Niin se vaalea, jonka jätin sinulle pieneen selliin ja tumma myös. Meidän ei olisi pitänyt lähteä.

- Onko sillä väliä? Raven murahti pettyneenä. Hän asteli synkkänä ikkunaan ja katseli alas pihalle, jossa hän oli viimeyönä suudellut naista joka oli pettänyt hänet.

- No... Ei kai sillä suuremmassa mittakaavassa ole. Lex totesi ja katseli prinssiään selvästi huolestuneena. Raven ei vastannut mitään. Hän vain katseli ulos hiljaisena.

Hän kuuli portaita ylös tulevat kiireiset askeleet ennen Lexiä, mutta ei reagoinut niihin. Hän ei kääntänyt katsettaan pihan tammien latvustoista, joita kesäaurinko täplitti kultaisella loisteellaan, kun Kuninkaan lähetti astui huoneeseen pölyisenä pitkästä ratsastuksesta.

- Prinssi Raven teidän on palattava linnaan. Hän sanoi hengästyneenä ja ojenteli käsissään kääröä. Koska Raven ei liikahtanut ottaakseen sitä, Lex nappasi sen käteensä ja lähetti lähetin tiehensä. Hän asteli prinssinsä vierelle ja katsoi tätä totisena.

- Kumpa voisit kertoa minulle mikä sinun on. Hän sanoi hiljaa. Raven tuhahti ja käänsi katseensa Lexiin.

- Miten niin?

- Johtuuko se Gorgonista? Me olemme muiden kanssa miettineet, että miten selvisit siitä. Lex sanoi varovaisesti. Raven nappasi kiukkuisena käärön Lexin kädestä.

- Epäilevätkö mieheni minun kykyäni jaksaa johtaa teitä? Hän kysyi myrkkyä äänessään. Lex nosti käsiään antautuen.

- Hei en minä niin sanonut. Olemme vain huolissamme sinusta.

- Älkää olko. Tuollainen käytös on heikkoutta. Minä pärjään kyllä ja pidän helvetti vie huolen että tekin pärjäätte. Me voitamme tämän saatanan sodan ja nostamme Arbushin nimen kunniaan. Raven ärisi ja harppoi ulos huoneesta raivoissaan, siitä kun hänen kykyään sotapäällikkönä ja prinssinä epäiltiin.

Käärössä oli isän käsialaa. Hän oli kirjoittanut lyhyen viestin itse.

Anteeksi poikani.

Minun olisi pitänyt kertoa sinulle aiemmin.

Palaa linnalle.

Mene suoraan Rosen tykö. Hän auttaa sinua.

Minä tarvitsen apuasi pian.

Raven luki kirjeen kahteen kertaan. Varsinkin sen alun. Isä ei koskaan ollut lähettänyt hänelle näin lempeää sanomaa. Hän ei koskaan ollut pyytänyt mitään anteeksi. Raven nojautui käytävän seinään ja katsoi eteensä synkkänä. Hänen oli paras palata kotiin. Isä tarvitsi häntä.