Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

Neljäs osa.

1.

Vuosi 1533

Raven

Kohtalo. Onko sitä? Onko tällä kaikella tarkoitus? Minun pääni sisällä karjui vihainen ääni, kun raivasin tietäni Blackwellin torilla. Miekkani repi haltioiden lihaa. Nolarin miesten merkittyjä rintoja. Oliko tämä se hetki, se taistelu jota varten me olimme koko ikämme harjoitelleet? Tämä tuntui lopulta. Blackwell oli liekeissä. Ilma oli täynnä huutoja ja katkua. Ilmassa lensivät lohikäärmeiden tuliset karjaisut ja haltiavelhon jäiset salamat. Ne paukahtelivat osuessaan kivisiin seiniin. Murtaessaan kotimme raunioiksi.

Minusta tuntui siltä että pitäisi luovuttaa. Se oli pieni järjen ääni takaraivossani. Olin jo menettänyt niin paljon. Gorgonin, Jasminen, Dinan. Voi luoja miten rukoilin että Dina oli ehtinyt suojaan tästä helvetistä, joka ympäröi minut. Tästä vereen ja tulen merestä, johon me kaikki luultavasti hukkuisimme. En saisi koskaan tietää sitä. Jokin sisälläni sanoi, että Dina oli kaukana. En näkisi häntä enää koskaan. Vaistoni olivat yleensä oikeassa. Eivät aina kuitenkaan. Eivät silloin, kun kohtalolla oli sormensa pelissä.

Taistelu oli ohitse iltaan mennessä. He olivat hävinneet. Blackwell, se mitä kivisestä pohjoisesta kaupungista oli jäljellä oli valloitettu. Lohikäärmevuorten soturit, ne jotka selvisivät, oli ajettu Mustaan metsään. Kaupungin ja metsän välisen muurin torneissa vartioi nyt haltiat.

Raven oli verinen, hikinen ja nokinen. Hän oli raahannut Lexin kanssa haavoittunutta Ahmaa halki kaupungin metsän hämärään suojaan Kuro oli kulkenut heidän rinnallaan valmiina ampumaan jousellaan vastaan tulevat viholliset. Heidän päälleen oli satanut tuhkaa, kuin suuria lumihiutaleita. Taistelun loputtua hiljaisuus oli epätodellista. Blackwellin kadut olivat täyttyneet kuolleista. Veri oli valunut katukivien välissä. Tori oli ollut täynnä kaatuneita. Sen reunalla nousevan alttarin kivipaasit makasivat maassa. Yksi lohikäärmeistä oli pudonnut Jumalkuvien päälle. Vain Amidalan patsas oli jäänyt pystyyn. Se oli kuin merkki ihmisille. Tämä kaupunki kuului nyt haltioille.

Lex kompastui ja kaatui polvilleen. Ahma ähkäisi. Raven nappasi miehen kunnolla otteeseensa ennen kuin tämä putosi kokonaan mättäille. Musta metsä katseli heitä. Se haistoi veren ja tappion. Raven ei halunnut palata kotiin. Näyttäytyä isälleen tässä kunnossa. He olivat menettäneet kaupunkinsa. Enää oli metsä ja linna.

- Metsän läpi ne eivät pääse. Niillä ei ole kokemusta tästä kirotusta risukosta. Kuro sihahti heidän takanaan. Hän vilkuili jatkuvasti selkänsä taa. Valkoiset silmämunat loistivat mustan sotamaskin takaa. Hänen hiuksensa olivat tönköt verestä. Lex nousi ylös. Irvisti. Hän oli saanut osuman, mutta peitti tuskansa. Heikkoutensa. Oli vaarallista olla haavoittunut metsässä, joka kuhisi petoja. Hän työnsi päänsä takaisin Ahman kainaloon ja jatkoi matkaansa kalpeana. Raven vilkuili häntä Ahman rinnan ylitse. Heidän olisi pian pakko leiriytyä. Missä muut olivat? Metsä heidän ympärillään rapisi ja kuiski. Hämärä alkoi laskeutua sen lehvästöihin, vaikka ilta taivas oli vielä sininen. He olivat joutuneet paeta metsään kaupungin itälaidalta. Kotiin oli pitkä matka.

- Raven... Anna olla. Jättäkää minut tähän. Ahma korisi ja nosti päätään. Hänen huuliltaan valui verinoro.

- Lasketaan Ahma alas. Jäädään yöksi tähän. Raven ärähti ja pujottautui pois Ahman kainalon alta laskien miehen mättäille. Kukaan ei pistänyt vastaan. Lex istahti väsyneesti huokaisten Ahman viereen ja tutki kylkeään. Rautainen rengaspanssari oli estänyt miekan viillon, mutta joku oli iskenyt kovaa. Lex oli luultavasti murtanut kylkiluitaan. Hän jäisi eloon. Ahman tilanne huolestutti Ravenia enemmän. Kuro oli kunnossa. Väsynyt ja hieman epävakaan oloinen, mutta muuten täysissä voimisissa.