Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

Kolmas osa

1.

Rose

nyt

Kirkasvetinen pyöreä lampi takanani katson alas jyrkänteeltä, jonka olen juuri kivunnut ylös. Kapeita piilotettuja portaita pitkin. Nolarin veistämiä. Ilmassa tuoksuu savu. Silmiä kirvelee kyyneleet. Kaikki mikä mustan metsän takana pohjoisessa on on tulessa. Nummet ovat taistelutanner. Verestä tehty meri. Yksi lohikäärme liitelee suurena ja uhkaavana savutornien lävitse. Kaukana kohoavat punaiset vuoret. Aurinko hohkaa niiden kyljistä. Aurinko ei ole vielä luovuttanut suhteemme. Se on ainut kaunis ja turvallinen asia tässä uudessa maailmassa, jonka Kuningas Arbush on meille antanut. Toisaalta pimeys olisi lempeä peitto joka estäisi meitä näkemästä tuhoa, mikä runtelee pohjoista maata.

Nainen seisoo vierelläni. Vaaleat hiukset takussa. Villeinä ja kurittomina. Yllään oudot tiukat housut ja paita. Hän ei ole tästä maailmasta sen huomaan. Hän on viemässä minua kotiinsa. Täällä ei voi enää elää.

Nainen katselee nummelle. Hänen katseensa etsii jotakin. Samaa kun minunkin. Raven missä olet?

Mustametsä alapuolellamme on hiljainen. Pedot ovat kaikonneet. Näen ohuen savuvanan, joka nousee metsämökin savupiipusta. Sudet jäivät sinne. Shamadalie jää tähän maailmaan. En voi auttaa heitä. Ne auttakoon Ravenia siinä mitä hänen täytyy tehdä. Jos niiden kuolla täytyy, ne kuolisivat sankareina.

- Raven haluaa lähteä täältä sankarina. Taistellen. Hänet on opetettu siihen. Sanon. Yritän lohduttaa naista. Itseäni. Saada järjen hivenen tilanteeseen, jossa ei ole mitään mieltä.

- Hän palaa vielä. Nainen sanoo ja katsoo minuun. Hänen silmänsä ovat suuret ja täynnä kärsimystä.

- Me odotamme. Hän sanoo ja istuu sammaleelle jyrkänteen reunalle. Minä en sano mitään. Odottaminen tuntuu hullulta, kun järki käskee paeta. Mutta joskus täytyy malttaa mielensä. Kohtalolla on erikoinen tapa saada tahtonsa periksi ja ennalta tietää päätöksemme, jotka me luulemme tekevämme hetken huumasta ja vailla järjen häivääkään. Kyllähän minun pitäisi se tietää. Minun joka olen ollut tärkeänä välikätenä sille, että Raven on koskaan tavannut tämän naisen. Naisen joka on tuonnut prinssin takaisin kotiinsa pelastamaan maailman uinuvalta Jumalalta.

Rose

Vuosi 1532

(10 vuotta myöhemmin)

Sinä kesänä ennen sotaa uneni saivat uuden synkän sävyn. Kaikki ne oudot öiset näyt, joita olin vuosien varrella nähnyt alkoivat hahmottua jonkinlaiseksi tarinaksi. Näkymäksi ja kartaksi.

Kun heräsin sinä loppukesän aamuna kaikki oli hyvin selvää minulle. Aivan kuin silmäni olisi avattu ensi kerran. Kaikki aistini tunsivat tulevan uhkan ja pelastuksen, jonka kohtalo oli asettanut harteilleni. Mutta ennen kun ehdin kirjoittaa kaiken muistiin uni alkoi kadota päästäni. Kun nousin olin jo unohtanut jotakin ja matkalla huussiin mietin, mikä se tärkeä asia olikaan joka minun oli muistettava. Lopulta uni oli enää vain häälyvä muisto verkkokalvollani. Kuiskauksia korvissani. Enkä enää ollut varma oliko kaikki vain unta, vai oliko kyse näystä. Minun oli kuitenkin varauduttava. Jos enteeni olivat tosia minulla oli tehtävä, jossa en saanut epäonnistua.