Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

28.

Raven

Matkalla linnalta Blackwelliin Ravenilla oli ollut aikaa ajatella ja sulatella uutista, jonka hänen isänsä oli hänelle paljastanut. Hän oli rauhoittunut hieman. Hän ymmärsi nyt mistä erilaisuuden tunne johtui. Miksi hän tunsi olevansa ulkopuolinen ja erilainen. Tietenkin hän tunsi. Hän oli aivan eri rotua. Hän ymmärsi aistiensa herkkyyden. "Meren" sisällään, joka oli vain ulos pyrkivä osa häntä itseään. Hän oli puoliksi peto. Hän oli oikeasti hirviö. Mustan metsän lapsi. Yön olento. Ymmärrys oli vienyt vihan pois, mutta ei ollut tuonut rauhaa. Raven tunsi sydämensä ympärillä vanteen, joka puristi ja hänen oli vaikea hengittää. Häntä ahdisti. Väsytti. Hänen oli vaikea uskoa kuninkaaseen, tai itseensä. Olihan hän kaikki nämä vuodet määritellyt itsensä, elämänsä ja koko olemassa olonsa velvollisuutensa kautta. Hänen tehtävänsä, joka oli palvella kuningasta, isää, hänen hallitsijaansa. Mutta kaikki oli jotenkin väärin nyt. Se mikä oli aina tuntunut oikealta ja selvältä, ei enää tuntunut siltä. Maailma oli muuttunut monimutkaisemmaksi. Ei ollut vain isän tie ja kaikki muu on väärin. Itseasiassa isän tie oli alkanut vaikuttamaan väärältä. Hänen kylmyytensä läpipääsemättömältä. Raven alkoi epäillä isän rakkautta häneen. Oliko hän vain pelinappula pelissä, jota kuningas pelasi? Oliko hän olemassa vain, koska Arbush oli suunnitellut niin? Raven työnsi nämä ajatukset mielestään. Vakuutti itselleen, että tämä oli vain heikko hetki. Niitä oli tullut ennenkin ja hän oli aina päässyt niiden ylitse. Hän ei ollut valmis kuuntelemaan alitajuntansa huutoa. Järkensä ääntä. Se oli liikaa. Se tarkoittaisi sitä, että hänen koko elämänsä. Kaikki minkä vuoksi hän oli elänyt oli vain harhaa. Hänen pitäisi määritellä itsensä ja tarkoituksensa uudelleen, eikä hän ollut siihen valmis. Hän ei halunnut nähdä.

Hirttäjäiset olivat päättyneet jo siltä päivältä, kun Raven ratsasti torin laidalle. Sotilaat kärräsivät tuomittujen ruumiita pois hirttolavan alta. Ilmassa haisi kuolema ja ulosteet. Se oli tuttu haju näinä päivinä. Oikeustalo nousi torin itäisellä laidalla tummana ja korkeana. Sen ikkunat tuijottivat mustina torille. Se näytti tuomitsevan siellä kulkevia jyhkeällä ja synkeällä olemuksellaan. Raven jätti hevosensa sotilaalle, joka vei sen talon taakse talliin. Hän tapasi talon kivisessä aulassa Lexin joka asteli häntä vastaan jostakin peremmältä talosta.

- Olette saaneet napattua hyvän määrän Nolarin miehiä. Raven totesi. Lex nyökkäsi.

- Suurin osa on hirtetty tänään. Jatkamme huomenna vielä loput. Haluatko ruokaa? Lex kysyi ja ohjasi Ravenin yhteen toimistohuoneista. Raven istui työpöydän taa hikisenä ja väsyneenä pitkästä ratsastuksesta samalla kun Ahma saapui paikalla käsissään kasa papereita. Hän virnisti Ravenille.

- Terve. Tulitko tarkastamaan tilanteen? Hän kysyi. Raven hymyili väsyneenä Ahmalle.

- Onko siinä kaikki kiinniotettujen nimet? Hän tiedusteli. Ahma nyökkäsi ja läväytti paperit Ravenin eteen. Raven vilkaisi niitä. Ei jaksanut kiinnostua.

- Kertokaa minulle miten nämä paskiaiset napattiin Hän pyysi sen sijaan. Lex ja Ahma kertoivat vuoron perään miten pikkuhiljaa asiaa selvittäneet sotilaat olivat saaneet selville ketkä kuuluivat kaupungin kapinallisten sisäpiiriin.

- Missä voin nukkua? Raven kysyi viimein kun kaikki jutut oli juteltu ja aurinko oli laskenut vuorten taa. Kesäyönä taivas oli kuitenkin valkea ja yö oli korkeintaan hämärä.

- Yläkerrassa käytävän päässä oikealla. Ikkunat antavat sisäpihalle. Lex sanoi näyttäen itsekin lopen uupuneelta.

- No minäkin painun pehkuihin. Ahma totesi venytellen ja nousi ylös tuolilta, johon oli istahtanut.

- Öitä. Hän mutisi ja lähti. Lex asteli myös työhuoneen ovelle.

- Huomenna jatketaan. Hän haukotteli.

- Onko niitä vielä monta? Raven kysyi. Lex pudisti päätään.

- Puolenkymmentä miestä ja kaksi naista. Hän sanoi ja nojasi ovenkarmiin.

- Toisella naisista on aivan vaaleat hiukset. Hän näyttää erikoiselta. Hän ilmoitti. Raven valpastui. Hän laski käsistään paperit, joita oli vilkuillut ja katsoi Lexiä. Dina.

- Onko nainen nuori? Raven tahtoi tietää. Lex naurahti hieman hämmentyneenä prinssin äkkinäiselle mielenkiinnolle.

- No ei hän lapsi ole enää, mutta ei kai hän vanhuksestakaan mene. Pitkät vaaleat kurittomat hiukset ja jalassa housut niin kuin miehillä. Jotkut miehistä tiesivät että hän on erään kylähullun sisarentytär ja sen leipurin pojan tyttöystävä. Tosin toiset sanoivat että se toinen nainen olisi. Ehkä ne on kummatkin. Helvetin pukkeja nuo kapinalliset. Lex heitti vitsinä ja virnisti Ravenille. Ravenia ei naurattanut.

- Siirrä tyttö toiseen selliin. Pihan puolelle. Raven käski äkkiä. Lex ryhdistäytyi ja katsoi prinssiä oudosti. Raven tiesi mitä Lex ajatteli. Hän ajatteli Ravenin haluavan raiskata tytön, ennen tämän hirttämistä. Maailmassa, jossa he elivät se ei olisi vieras asia.

- Älä siinä mulkoile. Tee niin kuin käsken. Raven ärähti. Lex nosti kättään sovittelevaan eleeseen.

- Teenhän minä. Hän sanoi ja perääntyi pois huoneesta sulkien puisen oven perässään. Raven jäi katselemaan ovea. Dina oli taas järjestänyt itsensä pulaan ja taas hän pelastaisi naisen. Raven puraisi huultaan mietteliäänä. Dinan näkeminen jännitti häntä. Sai sydämen hakkaamaan kiivaasti ja kämmenet hikoamaan. Hän raapi päätään nojautuen tuoliin mietteliäänä. Kohtalo oli taas tuonut Dinan hänen luokseen epätoivoisella hetkellä. Mitä se mahtoi tarkoittaa? Oliko tämä jokin merkki hänelle?