Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

36.

Raven

Shamin kanssa kulkiessa tunsin rentoutuvani. Unohdin mieltäni painavat asiat. Velvollisuuteni ihmisten maailmassa. Tunsin kuinka meri sisälläni läikähti. Kohiseva tunne kutitteli suonissani. Tällä kertaa olin odottanut sitä. En edes yrittänyt sulkea sitä ulkopuolelle. Sham aisti sen minussa. Se pysähtyi ja katsoi minua sinisillä silmillään. Luotin siihen, luotin itseeni. Riisuduin hitaasti etsien samalla veden ääriä, jotka olivat piilossa mieleni perukoilla. Kun löysin sen, meren kuohut, suden minussa, vartaloni värisi voimasta. Kaikki aistit avautuivat näkemään luonnon yksinkertaisessa kauneudessaan. Sinä iltana minä muutuin ja juoksin Shamandalien kanssa kultapaju metsikössä, enkä miettinyt yhtäkään asiaa joka elämässäni oli pielessä. Ei ollut kuin tämä hetki. Vain minä ja Sham. Vain luonto, joka sykki elämää ympärillämme.

Hän makasi mättäällä Sham vierellään katsellen puiden kultaisiin lehdistoihin. Ilta-aurinko värjäsi ne uskomattoman kauniiksi oranssilla hohteellaan. Ravenin mieli oli myllerryksessä. Hän muisti selvästi hetken kun oli tiennyt muuttuvansa, mutta sutena olemisesta hänellä ei ollut muistikuvia. Hän toivoi että hän oppisi vielä hallitsemaan senkin puolen itsessään. Hän uskoi siihen. Sillä hetkellä hänen oli niin hyvä olla, että oli helppo olla optimistinen. Sham haukotteli ja katseli perhosia, jotka leikkivät keskenään ilmassa heidän lähellään. Ravenin teki mieli jäädä tähän. Tähän hetkeen Shamin kanssa. Unohtaa vain muu. Unohtaa sota, tappaminen, velvollisuudet. Unohtaa itsensä. Kaikki. Hän olisi vain halunnut olla susi Shamin laumassa. Mutta eihän se onnistunut. Hänellä oli muu tarkoitus. Raven nousi istumaan ja paijasi hetken suden turkkia. Se nautti Ravenin kosketuksesta. Raven nautti sen lämmöstä ja läheisyydestä. Harvoin sai tuntea tälläistä ykseyttä kenenkään kanssa. Hän huokaisi ja lopetti.

- Minun pitää palata linnalle. Kerro minulle minne jätin vaatteeni... Vaikka tunnenkin olevani päässyt lähemmäs luontoa kuin koskaa, en ole kuitenkaan valmis kulkemaan pitkin kyliä munasiltani. Raven totesi virnistäen ja nousi ylös.

- Voisin saada aikaan pahennusta, sekasortoa. Hän mietti ja ajatteli itseään astelemassa reteästi linnalle sotilaskylän ohitse ilman vatteita. Hän ei voinut olla hieman tirskahtamatta ääneen nähdessään mielessään kylän eukkojen ilmeet. Sham heilautti häntäänsä ja haukahti kuin ymmärtääksen Ravenin aatokset ja sitten se nousi ja lähti puiden lomasta kohti paikkaa, jossa Raven oli riisuutunut muuttumisen huumassaan tunteja aiemmin.

Linnalle kävellessään Raven tunsi olonsa kevyeksi. Hän ei muistanut koska viimeksi oli tuntenut näin. Oliko hän koskaan? Hän ei halunnut enää kuolla kuolla. Hän halusi elää ja nähdä mitä seuraavaksi tapahtuisi. Hän halusi autaa isänsä voittoon ja hallita meren rantoja hänen kanssaan, jos se oli sitä mitä isä halusi. Hän mietti itseään kulkemassa metsissä sutena Shamin ja muun lauman kanssa sen jälkeen kun kaikki tämä olisi ohitse. Raven hymyili ajatukselle. Joskus ehkä voisi olla aika, kun kaikki olisi ihan hyvin. Eikä hänen tarvitsisi tehdä mitään, kun vain olla ja elää itselleen. Kun sota olisi ohitse. Se olisi ohitse pian. Pari viikkoa. Isä sanoi että hän tarvitsi pari viikkoa.

Raven havahtui lapsellisen optimistisista aatteistaan nähdessään liikettä puiden lomassa. Hän pysähtyi. Tuuli kävi hänen selkänsä takaa ja siksi kulkijat olivat jääneet huomaamatta. Sham pysähtyi hänen vierelleen. He katselivat yhdessä kahta kulkijaa polulla. Kädet suljettuina toistensa käsiin. Sormet sormien lomassa. Hiljaista puhetta, josta Raven ei saanut selvää. Oras ja Jasmine kulkivat oranssissa ilta-auringossa. He keskustelivat kulkiessaan. Jasminella oli hiuksissaan kukkia. Raven tiesi niiden tuoksuvan huumaavalle. Äkkiä Oras pysähyi ja käänsi Jasminen itseään vasten ja kumartui suutelemaan tämän huulia. Suudelma oli pitkä. Sen aikana Raven putosi takaisin maan pinnalle typeristä haaveistaan. Hän katseli salaa kahden rakastavaisen kiihkeää hellyyden osoitusta ja tunsi voivansa pahoin. Kun suudelma viimein päättyi Jasmine naurahti iloisesti. Onnellisesti. Hän läimäisi Orasta hellästi olkavarrelle, kuin toruakseen hävyttömän pitkästä suudelmasta.