Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

35.

Rose

Raven oli palannut luokseni oppiin. Katselin häntä mökkini ovelta, kun hän asteli auringossa satoaan kypsyttävän keittiöpuutarhan halki pitkin päättäväisin harppauksin. Minä näin hänessä sen synkän pienen pojan, joka oli joskus vuosikymmeniä aiemmin astellut tuota samaa tietä luokseni yhtä huolestunut ilme sinisissä silmissään. Sydämeni tuntui rinnassa kuumalta ja lämpimältä kun kohtasin Ravenin katseen ja hän vastasi arkaan hymyyni. Minä tiesin sillä hetkellä että Raven oli se jolla oli väliä ja koko olemassa oloni tässä maailmassa oli vain häntä varten. Minun piti johdattaa susi kohtaloonsa. Minun tehtäväni oli näyttää hänelle tietä.

- Näytät siltä kakkaat kohta housuun. Rose sanoi naurua äänessään. Raven pusasi pää punaisena keskellä hänen mökkinsä lattiaa kädet nyrkeissä ja suoni ohimolta pullottaen.

- Helvetin noita ole hiljaa. Minä yritän. Hän ärähti.

- Näenhän minä, mutta voisit yrittää huussin puolella, niin ei tulisi turhaa pyykkiä. Rose jatkoi kiusaansa. Raven mulkaisi keinustuolissa istuvaa noitaa vakavana, mutta hänen silmänsä hymyilivät.

- Me olemme tehneet tätä jo kohta kaksi päivää enkä edisty yhtään. Raven huokaisi ja pöydän luo ja istahti sen tuolille ryhdittömään asentoon.

- No saat varmasti aivoverenvuodon tällä menolla. Luulen että sinun pitää keskittyä enemmän henkiseen puoleen kun fyysiseen. Tee niin kun olen jo monesti kehoittanut. Etsi itsestäsi sitä tunnetta, joka sinulla on ollut kun olet muuttunut.

- Se tunne on tullut vain metsässä susien kanssa.

- Mene sitten metsään.

- On sinustakin apua käsket minut vaan metsään. Yritin jo kerran sielläkin, mutta ei onnistunut.Yritykseni seurauksena jokainen laumani susista pitää minua järkeni menettäneenä! Raven henkäisi ja nojautui pöytään synkkänä.

- En kehtaa enää näyttäytyä niille. Hän murahti ja Rose katsoi nuorta miestä hymyillen lämpimästi.

- Raven älä huoli minusta tuntuu että asiat menevät niin kuin kuuluukin. Hän sano.

- Eli minä en onnistu taaskaa miellyttämään isääni?

- Taaskaan? Olet tehnyt aina mitä hän toivoo.

- En tiedä. Haltiat ovat voitamassa sodan. Mitä se kertoo minusta päällikkönä?

- Koko sota oli älytön idea. Isäsi ei ajattele selvästi. Rose sanoi nyt vakavalla äänellä. Raven mulkaisi häntä.

- Hiljaa noita. En kaipaa mielipidettäsi kuninkaasta. Olisit kiitollinen, että saat elää täällä. Hän ärähti. Rose nosti kätensä ilmaan.

- Selvähän se. Hän sanoi. Oli turhaa yrittää mustamaalata kuningasta Ravenille. Raven oli vielä liikaa isänsä pauloissa. Kasvanut näkemään hänet johtajanaan. He istuivat kummatkin hetken hiljaa.

- Rose? Raven sanoi ja suoristautui istumaan kunnolla. Kesäinen aurinko valaisi hänen selkäänsä saaden mustat hiukset kimaltelemaan reunoiltaan.

- Niin Raven.

- Tunsitko sinä äitini? Hän kysyi. Rose hämmästyi ja pysäytti keinutuolin lempeän liikkeen.

- Tunsin. Onko isäsi puhunut hänestä? Rose kysyi. Hän ei tiennyt mitä uskaltaisi sanoa Ravenille, ettei paljastaisi hänen isänsä valheita. Rose ei kaivannut kuolla Arbushin käden kautta. Ei nyt. Hänen piti auttaa Raven ensin matkaan.

- Hän sanoi rakastaneensä äitiä ja että äiti asui mökissä metsässä. Onko se totta?

- Miksi epäilet ettei se olisi? Rose kysyi vastakysymyksen. Raven kohautti olkiaan.