Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

2.

Raven

Näin Jasminen kun saavuimme takaisin linnaan. Hän seisoi muiden naisten joukossa syvä huolen ilme kasvoillaan. Kädet rinnan päällä sydäntä pitelemässä. Minä olisin halunnut mennä hänen luokseen. Sulkea hänet syliini ja itkeä. Siltä minusta tuntui. Halusin että hänen silmänsä olisivat kirkastuneet minut nähdessään, niin kuin ne joskus olivat tehneet. Että paluuni olisi saanut hänen hyylensä hymyilemään ja sydämensä kevyeksi. Mutta Jasmine ei odottanut minua. Ei enää ikinä. Minä en olisi hänelle koskaan enää muuta, kuin Oraksen murhaaja.

Kuron puhutellessa minua metsässä minä kaduin ensi kerran. Kun näin Oraksen ruumiin ja Hukan surun minä kaduin, niin että se sattui. Miksi minä olen tälläinen? Mikä minua vaivaa? Minä rakastin Jasminea. Ainakin luulin rakastavani. Mutta tiedänkö minä edes mitä se tarkoittaa?

- RAVEN ODOTA! Jasminen äänen Raven tunsi tuhansien joukosta. Hän seisoi jo linnan ovilla likaisessa painavassa sotapuvussaan. Pysähtyi, mutta ei halunnut kääntyä. Hän ei halunnut kohdata naisen vihaa. Raven kääntyi ja sai nyrkistä poskelle. Hän räpytteli silmiään ja nappasi Jasminen ranteen, ennen kuin tämä ehti lyödä uudelleen.

- Mitä sinä olet tehnyt?! Jasmine huusi ääni murtuen. Heitä katsottiin. Syyttäviä uteliaita, surullisia silmiä. Sotilaita ja heidän perheitään. Alamaisia, jotka eivät enää uskoneet häneen tai kuninkaaseensa.

- Miksi sinä vihaat minua näin!? Uusi kysymys. Jasminen jalat pettivät. Raven nappasi kiinni käsivarsista, ettai Jasminen olisi kaatunut.

- Rauhoitu. Hän pyysi. Hänen sydämensä tuntui hajoavan, kun hän näki Jasminen.

- Miksi Raven miksi? Jasminen oli saatava tietää. Hän katsoi märikien ripsiensä alta Ravenia. Raven nielaisi ja kohautti olkiaan.

- Oras oli sotilas.

- Hän ei ollut, sinä tiesit sen! Oras oli liian pehmeä.. Liian hyvä tappajaksi. Jasmine nyyhki.

- Hänet oli koulutettu tappajaksi. Minä tein vain sen mitä minun kuului. Raven sanoi ja tiesi valehtelevansa. Ei sota yhtä miestä kaivannut. Oras olisi voinut jäädä. Oraksen olisi pitänyt jäädä.

- Sinä teit sen mihin valtasi pystyi! Jasmine sanoi ja kovetti silmänsä.

- Sinä teit sen mihin sinun sairas mielesi pystyi. Jos sinä et ole onnellinen, enkö minäkään saa olla?! Hän kysyi. Raven henkäisi ja avasi suutaan, mutta ei ehtinyt sanoa mitään.

- Hyvä on Raven sinä olet voittanut. Sinä olet särkenyt sydämeni jo kahdesti. Se on enemmän, kuin kukaan mies on ennen onnistunut minulle tekemään. ONNEKSI OLKOON! Minä en ymmärrä miksi vihaat minua näin paljon, mutta olet tehnyt sen hyvin selväksi. Jasmine ärähti ja vihastaan voimistuneena repäisi itsensä irti Ravenin otteesta.

- Jasmine en minä vihaa sinua! Raven sihahti kumartuen lähemmäs naista. Hän ei halunnut kaikkien kuulevan heidän keskusteluaan. Jasmine katsoi häntä silmät punaisina, suurina ja niin kauniina.

- Minä rakastan sinua. Hän jatkoi tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä.

- Sinä et tiedä mitä rakkaus on. Jasmine sanoi kovaan ääneen ja kääntyi marssien pois Ravenin luota. Raven seisoi ovella polvet heikkoina. Sydän maassa tallottuna. Se oli hänelle oikein kuitenkin. Hän tiesi sen.

Valtaistuinsalissa oli hälinää. Käytiin lävitse seuraavaa siirtoa. Muisteltiin kaatuneita. Juotiin heidän muistolleen. Seuraavana iltana heidät poltetaisi kokossa ja heidän ruumiinsa palaisi luontoon ja henkensä pääsisi Jumalten tykö.

Kuningas näytti riutuneelta ja väsyneeltä. Raven ei ollut saanut häneltä moitteita, vaikka he olivat menettäneet Blackwellin. Raven oli hieman hämillään isänsä rauhallisuudesta. Se ei aiheuttanut hänessä rauhan tunnetta tunteita, päin vastoin.