Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

2.

Dina

vuosi 1532

Palin aikoi lähteä. Hän puhui kohtalosta ja siitä ettei saisi mielenrauhaa ellei löytäisi kirjaa, joka oli kirjoitettu neljästä aikaportista. Hän oli kyllä yrittänyt pärjätä ilman opusta ja etsinyt portteja, lumettomina aikoina. Kalunnut suurta Mustaametsää. Peltoja Blackwellin eteläpuolella ja nummia metsän takana. Kaikki jotka hänet tunsivat pitivät häntä kylähulluna. Minä en. Luotin Paliniin, sillä palin oli minulle ainut järki tässä hullussa maailmassa.

Minä en lähtenyt Palinin mukaan. Olin jo 19 ja tarpeeksi vanha "seikkailulle" Palin sanoi. Minä kuitenkin halusin jäädä kotiin. Blackwellissä oli levotonta. En voinut luottaa enää ihmisiin. En halunnut jättää kotiamme tyhjilleen. Täällä oli kaikki mitä äidistä ja isästä on jäljellä. Heidän tavaransa, vaatteensa, tuoksunsa, tapojensa haalistuvat jäljet.

Oli toinenkin syy. Ron. Leipurin poika, joka oli hiipinyt salakavalasti sydämeeni. En osannut olla ajattelematta häntä. Hänen intohimoaan vakaumukseensa ja uskoaan. Hän valoi minuunkin voimaa taistella ja toivoa siitä, että hyvä voisi voittaa pohjoisen vuorilla asuvan pahuuden. Hän oli Nolarin mies, eikä pelännyt olla. Minua pelotti. Minua pelotti kuunnella häntä. Uskoa hänen jokaista sanaansa, vaikka minun oli enää mahdoton olla uskomatta. Vaikka pelkäsin, en jäänyt pois yhdestäkään tapaamisesta naapurissa asuvan leipurin tuvasta, jossa kuuntelin sydän pamppaillen innosta ja mielen kiihkosta, kun he puhuivat Kuninkaan ja prinssin murhasta ja koko mustan linnan tuhoamisesta. Pelko ei heitä koskettanut. He pitivät minua luultavasti heikkona, mutta minä näin vieläkin unia Mustastalinnasta. Kellarista ja kylmästä tyrmästä. Unissa en päässyt koskaan ulos. Unissa susipoika ei pelastanut minua. Oma susipoikani. Sankari, jonka suosio oli salakavalasti hiipumassa vuosien kuluessa. Ron oli nyt päiväunieni sankari. Sellaisten joista herätessä poskeni punottivat, sydämeni hakkasi ja jalkovälissäni tuntui kostea kihelmöivä tunne.

- Dina kuuntele minua. Minä tulen takaisin. Palin sanoi ja kumartui pöydän ylitse lähemmäs Dinaa. Läikäytti viinilasiaan ja kirosi kun hänen paperinsa kostuivat punaisesta juomasta. Dina kuivasi niitä paitansa hihaan. Se oli muutenkin likainen paita. Dinan olo oli ontto. Kuin hän olisi leijaillut. Hän ei tiennyt mitä olisi ajatellut Palinin suunnitelmasta. Toisaalta Palin suunnitteli kokoajan. Etsi ja höpötti porteista, joista kulkevaa ei aika pidättelisi. Hän joi lisää viiniä. Tunsi humaltuvansa. Näin he istuivat nykyään usein iltojaan. Takapihalla kesäyön hämärässä. Kynttilöiden valossa. Joivat viiniä ja puhuivat porteista. Tai Palin puhui. Dina oli hiljaa ja mietti ajankohtaisempia asoita. Nolarin miehiä. Ronia. Sitä mitä Palin sanoisi jos kuulisi hänen olevan kapinamielinen ja liikkuvansa kapinamielisten kanssa. Palin kieltäisi sellaisen. Hän ei halunnut osallistua. Vaikka kuningas oli tappanut hänen rakkaan siskonsa Palin ei halunnut osallistua, sillä se olisi voinut olla vaarallista ja mikään ei ollut sen riskin arvoista että hän ei voisi selvittää aikaporttien mysteeriä.

Dinaa välillä ärsytti koko Palin ja tämän portit. Tämä oli taas niitä iltoja. Palin luvannut unohtaa kirjan, josta oli kymmenen vuotta aiemmin saanut tietää, mutta eihän mies mitään ollut unohtanut. Vuosien saatossa kirja oli kasvanut päähänpinttymäksi tiedemiehelle.

- Minun on tehtävä tämä. Olen varma, että kirjassa on vihje siitä mistä löydän pohjoisen pallonpuoliskon portin. Palin selitti ja heilautti kättään.

- Nolar loi neljä porttia. Yhden jokaisen ilmansuuntaan. Pohjoinen portti on täällä. Sen on oltava. Palin henkäisi.

- Mitä jos se ei ole? Jos se on vaikka tuhoutunut? Dina sanoi huokaisten ja nojautuen talon seinää vasten. Mustarastaan visersivät saunan navetan reunustalla kasvavien leppien latvuksissa. Niiden laulu oli huumaavan kaunista. Saunan piipusta tuprutti savua, joku naapureista aikoi peseytyä.

- Aika ei niitä tuhoa. Nolar teki ne kestämään aikaa. Neljä porttia Jumalten kulkea. Palin sanoi ja Dina jatkoi monotonisella äänellä.

- Kunnes Kawn saapui maailman kamaralle ja toi kuoleman mukanaan ja silloin aikakin sai merkityksensä... plaa...plaa...plaa... Tämä kaikki on jo kuultu miljoona kertaa. Dina huokaisi. Palin katsoi häntä paheksuen.

- Etkö sinä ole hitustakaan kiinnostunut näkemään miltä täällä näyttää tulevaisuudessa? Palin kysyi. Dina naurahti väsyneesti.

- Jos Kuningas jatkaa touhuaan, niin täällä ei asu kukaan paitsi hän ja hänen kierot sisäsiittoiset jälkeläisensä.

- Dina.

- No joo. On se ihan mielenkiintoista. Eniten kuitenkin haluaisin sinun löytävän sen portin, vain että voisit viimein lakata etsimästä. Dina sanoi ja hymyili sedälleen lempeästi. Pieni tuulenvire kutitti hiuksissa. Se toi mukanaan metsän kuusien pihkaisen aromin.

- Etsimisessä on oma viehätyksensä. Palin totesi ja näytti hetken surulliselta.

- Kun lakkaan etsimästä minulle voi tulla kriisi. Olen etsinyt jo kaksikymmentä vuotta. Hän jatkoi. Dina hymyili ja nojaillen takaraivoaan seinään ja kääntäen silmänsä Setäänsä.

- Ei mietitä sitä. Etsi se kirja, että pääsemme etsimään sitä porttia. Ehkä siinä on muutakin tietoa niistä sijainnin lisäksi. Dina mietti ja Palin innostui taas.

- Niin voi olla. Ehkä jotakin portinvartijoista. Olennoista, jotka eivät ole ihmisiä eivätkä Jumalia. He vartioivat portteja ja ajan tasapainossa pysymistä, ehkä he piilottelevat niitä jotenkin? Palin selitti uudestaan jo Dinalle tutuksi tulleen asian.

- Niin olisi hyvä että me osaisimme varautua niihin kavereihin, ennen kun hyppäämme ajan portista sisään. Hän sanoi ja Palin nyökkäili.

- Uskon että kirjassa on vastaus kaikkeen. Palin sanoi.

- Esimerkiksi siihen miten portit saadaan ajastettua oikein. Onko aikasiirtymä vain sattumankauppaa, vai voiko matkustaja itse valita ajan ja paikan johon haluaa? Palin mietti. Dina huokaisi ja otti viimeiset hörpyt viiniä lasistaan.

- Niin olisi kätevää tietää mihin sitä on menossa ja miten päästä sieltä takaisin. Hän sanoi ja nousi sitten ylös.

- Palin minä menen nukkumaan. Mene sinäkin. Huomena heräämme aikaisin ja pakkaamme tavarasi.

- Voit tulla mukaani Dina. Palin sanoi katsellen siskonsa tyttöä ylöspäin.

- Ei. Minä jään pitämään paikkoja pystyssä. Ei kai sinulla muutenkaan viikkotolkulla mene aikaa yhden kirjan hakemisessa munkkiluostarista? Dina epäili. Palin hymyili.

- Ei. Lupaan palaavani ennen kuin huomaatkaan minun poistuneen.