Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

11.

Raven

Jokaisella ihmisellä on ominaistuoksunsa. Tytön huone oli täynnä hänen omaansa. Muistin sen vielä yllättävän hyvin. Hänen hiustensa tuoksun niiden kutittaessa kasvojani, kun me olimme ratsastaneet nummen ylitse. Kauan, kauan sitten. Jostakin syystä vaaleahiuksinen tyttö oli jäänyt mieleeni. Hän oli hairahdukseni. Ainut kapinallinen, jonka hengen olin säästänyt. Minä olin myös jäänyt hänen mieleensä. Löysin tyynyn alta villapaitani. Tunnistin sen omaksi, sillä hihaa oli korjailtu vaaleammalla langalla. Tyttö piti sitä tyynynsä alla. Lähellä itseään. Miksi? Dina oli tytön nimi. Sillä nimellä Gol oli kutsunut häntä sairasteltassa. Dina minun salainen ystäväni. Makasin hänen vuoteessaan. Hänen tuoksunsa ympäröimänä pitelin kädessäni villapaitaani ja hymyilin.

Raven oli auttamassa parantajaa Stormin leikkauksen kanssa. Hän oli vaatinut niin. Hän piteli vanhempaa sotilasta paikallaan, kun parantaja sahasi hänen jalkansa irti. Storm oli urhea, mutta ei voinut olla huutamatta. Hänen tuskansa sattui Raveniin. Raven syytti itseään Stormin kohtalosta. Hänen päivänsä sotilaana olisivat ohitse. Hänen elämänsä olisi ohitse ja se oli Ravenin syy. Raven oli tehnyt päätöksen hyökätä. He olivat menettäneet monia.

Kun viimein leikkaus oli ohitse, Storm tajuttomana sängyssä ja parantaja luvannut Ravenille, että jos tulehduksia ei tulisi Storm säilyisi hengissä Raven sulkeutui toiseen yläkerran kammareista. Hänen jalkaansa särki. Puuttuvaa varvasta jomotti. Hän ei huomannut kipua. Hän oli unohtunut tuoksuun. Tytön haju oli samanlainen kuin silloin, kun he olivat tavanneet. Se oli kehittynyt. Aikuistunut. Tytöstä oli tullut nainen. Raven oli utelias. Hän katseli ympärilleen seisoessaan keskellä matalaa vinokattoista huonetta. Korkeimmassa kohdassa hänen päänsä hipoi kattoparrua. Suoraan edessä oli kapea ikkuna, jonka takana lumisade teki maailmasta pehmeän ja hiljaisen. Oikealla nurkassa matalan katon alla oli kapea vuode. Vasemmalla ikkunan vierellä työpöydän kaltainan täynnä tavaraa. Oven vierellä sängyn puolella oli vaatekaappi. Sen parioveto olivat raollaan ja vaatteita heitelty ovien päälle huolimattomasti. Raven asteli työpöydän luo ja sytytti sillä olevan öljylampun. Kultaisessa valossa hän tutki nuoren naisen omaisuutta. Kosketti kirjojen nahkaisia kansia. Koristeellisten kylmien sileiden kivien pintaa. Dina oli kerännyt ne mukaansa jostakin pitäessään niitä kauniina. Raven kosketti hellästi pientä puusta veistettyä hevosta, jonka kaulaan oli kiedottu savisista helmistä tehty nauha. Hänen sormiensa kevyt kosketus pysähtyi puisen hiusharjan päälle. Hän tarttui harjaan. Sen piikkeihin oli tarttunut vaaleita hiuksia. Suuremmin tekoaan ajattelematta hän repi irronneet hiukset irti ja haistoi niitä. Työnsi sitten tukun hiuksia vyöllään olevaan pussukkaan, jossa hän kantoi rahojaan ja yrttejä, joita saattoi tarvita. Sen jälkeen hän asteli vaatekaapille. Tutki tytön vaatteet. Haisteli niitäkin. Dina oli käyttänyt valkoisia paitoja. Liivejä, miesten housuja. Kaapissa oli muutama mekko. Ne tuoksuivat puhtailta, mutta tunkkaisilta. Niitä ei oltu käytetty aikoihin. Raven sulki kaapin ovet ja tunsi itsensä varkaaksi. Mitä helvettiä hän oikein touhusi? Hän haki öljylampun ja kantoi sen kumarassa yöpöydälle istuen sitten sänkyyn. Se oli täynnä tytön tuoksua. Hän tarttui tyynyyn ja hänen kätensä koskettivat jotakin pehmeän karheaa. Se oli villapaita. Vanha ja kauhtunut. Raven otti sen käteensä ja haistoi sitäkin. Se haisi tutulle. Hän tutki öljylampun valossa paitaa ja tajusi sen olevan omansa. Se sama paita, jonka hän oli antanut Dinalle kun he olivat viimeksi tavanneet. Miksi Dina piti paitaa sängyssään? Raven kävi selälleen paita käsissään ja mietti Dinaa makaamassa samassa paikassa. Tuijotellen matalalla olevaa kattoa yläpuolellaan. Käsissä paita, joka oli kuulunut hänelle. Lämmin huvittunut tunne valtasi hänet, kun hän tajusi että Dina oli pitänyt paidan muistona hänestä. Raven ei ollut ainut jonka muisti heidän oudon lyhyen ystävyytensä. Dina oli vaalinut hänen muistoaan kaikki nämä vuodet. Mitä nainen miettisi nyt jos tietäsi Ravenin olevan hänen sängyssään? Ravenin teki mieli kertoa. Hän voisi. Dina oli alakerrassa. Raven päätti odottaa aamuun. Ehkä Dina vielä muistaisi hänet. Niin kuin Dinan kultaiset hiukset, olivat hänen siniset silmänsäkin mieleenpainuvat täällä missä kaikki olivat tummahiuksisia ja -silmäisiä.

***

Raven heräsi ääneen, jonka alkuperää hän ei ensin tunnistanut. Hän oli nähnyt unta Jasminesta. Ensin hän haki naista viereltään. Tajusi ettei ollut omassa sängyssä. Avasi silmänsä ja kuunteli pimeää yötä. Hän muisti ensin tuoksun ja se vei hänet huoneeseen jossa hän nukkui. Jalan liikauttaminen laukaisi jomottavan kivun koko oikeaan jalkaan. Illan tapahtumat iskivät mieleen kivun myötä. Raven tuijotti hämärään huoneeseen. Mikä oli herättänyt hänet? Hän kuuli askeleet oven takana. Kevyet, melkein äänettömät ja nousi istumaan hitaasti katse suljetussa huoneen ovessa. Hän näki kuinka ovenkahvaa käännettiin. Joku piteli kahvaa alhaalla. Raven nousi ylös. Hän kuuli oven takana olevan raskaan jännittyneen hengityksen. Dina. Raven nousi ylös. Hänen sydämensä pamppaili. Miksi Dina tuli tänne? Eikö hän tiennyt että hän yöpyi huoneessa? Dina ei tullut sisään. Hän seisoi oven takana ja piteli kiinni kahvasta. Raven seisoi huoneen keskellä ja odotti. Sitten ovi viimein raottui. Raven astui varjoon vastakkaiselle seinustalle sängystä ja katseli kumarassa kun Dina hiipi sisään. Hän näki ulkoa tulevassa harmaassa valossa kimmellyksen Dinan kädessä. Dina tuijotti ovea. Hänen hiuksensa olivat löysällä nutturalla. Ne valuivat kiharaisina niskaan ja poskille. Hänen yllään villapaita. Se ei peittänyt rintojen kumpuja. Raven katseli tyttöä, joka oli kasvanut naiseksi näiden vuosien aikana. Dina ei ollut pitkä. Hän oli siro, mutta kurvikas. Nahkaiset miestenhousut korostivat hänen muotojaan. Raven hymyili hieman piilostaan. Hän ei koskaan ollut nähnyt naisella housuja. Mutta piti kyllä näkemästään katsellessa naista takaapäin melkein pimeässä huoneessa. Dina otti askeleen kohti sänkyä. Raven peruutti hiljaa kohti ovea, jääden avatun oven taa varjoon katselemaan naista. Hän ymmärsi tytön olevan huoneessa pahoissa aikeissa. Tikari kädessään, sydän hakaten. Hänen kehonsa huokui pelon ja jännityksen tuoksuja. Mitä Raven olisi voinut odottaa tytöltä, jonka vanhemmat Kuningas Arbush oli tappanut? Dina kapinallinen, niin kuin hänen vanhenpansakin olivat. Ravenin olisi pitänyt jättää hänet kuolemaan vankityrmään. Mutta vaikka Raven katseli kuinka nuori nainen seisoi hänen sänkynsä vierellä aikeena tappaa hänet, hän ei katunut tekoaan. Ennen kuin Dina ehtisi huomata että sänky olisi tyhjä, Raven päätti lähteä. Hän ei halunnut tälläistä jälleenkohtaamista. Raven ei pelännyt Stormin puolesta. Dina ei ollut murhaaja. Raven näki ja aisti sen naisesta, joka seisoi edelleen sängyn vierellä ja epäröi. Raven astui hiljaa käytävään ja sulki oven perässään astellen alas tupaan, jossa Gol kuorsasi pöytään nojaten.

Ulkona lumi oli syvää ja se peitti kaiken puhtaaseen hiljaisuuden peittoon. Ilma oli raikasta, mutta pakkanen oli laskenut alle kymmenen asteen. Raven rikkoi koskemattoman hangen ja lähti kahlaamaan katua ylös kohti kaipungin laitaa ja muuria, jonka vahtitornissa hän voisi odottaa aamua. Hän vilkaisi taakseen ohittaessaan Dinan huoneen ikkunan ja oli varma, että näki tytön siluetin sen takana. Hän ei voisi näyttäytyä Dinalle. Hän ei halunnut että Dinalle paljastuisi, että hänen pelastajansa olisi mies jota hän vihasi. Hän halusi pitää heidän seikkailunsa, kokemuksensa ja ajatuksensa toisistaan puhtaina. Hän piti ajatuksesta, että Dina nukkui hänen villapaitansa vierellään. Nyt hänellä olisi myös jotakin Dinalle kuuluvaa Raven mietti ajatellen vaaleita hiuksia nahkapussissaan. Hän hymyili hieman itsekseen linkuttaessaan koskemattoman maiseman halki kohti tummanan kohoavaa muuria.