Punaiset Lohikäärmevuoret trilogia on seikkailu läpi aikojen, halki sodan ja rauhan, hulluuden ja järjen ja sen ohuen railon joka erottaa nämä toisistaan.
Aikojen alussa kun Jumalat astuivat maan päällä kuolemattomina, ajalla ei ollut merkitystä. H...
Kevät saapui kalpeana, sairaana ja hiljaisena. Lintujen laulu hävisi ajatusteni sekavaan huutoon. Talvi oli hiljainen. Luonto makasi kuolleena ja minä makasin sen keskellä ja odotin. Mitä? Olin menettänyt Jasminen. Syytin itseäni kun rakastin häntä. Se oli heikkous. Petin isän. Petin kaiken. Kääpiöiden hyökkäyksen jälkeen kaikki olivat olleet niin hiljaisia linnalla. Kukaan ei uskaltanut sanoa ääneen sitä mitä kaikki ajattelivat. He olivat hävinneet. Se oli ajatus ihmisten mielessä. Vaikka Kuningas olikin noussut ja järjestänyt sellaisen ukkosmyrskyn että kääpiöiden, niiden jotka säilyivät myräkästä, oli pakko perääntyä vuoren taa, ei mustan linnan ihmiset jaksaneet uskoa Arbushiin. Ilmassa oli liikaa pahuutta. Liikaa epäilyä. Minä halusin uskoa, mutta epäilyksen kalvakka koura siveli minunkin mieltäni. Olin kuitenkin vahva. Suljin silmäni. Suljin korvani. Katsoin vain eteeni ja olin valmis viemään loppuun sen minkä vuoksi olin nähnyt vaivaa kaikki nämä vuodet.
Jätin rakkauden, keskityin sotaan. Voittoon, siihen että toisin isälle kaivajia jotta hänen unelmansa toteutuisi pian. Minun ei ollut vaikeaa olla julma. Tappaa kapinallisia ja haltioita. Tappaessa sain hillittyä sitä raivoa, joka kasvoi sisälläni. Vaanivaa petoa.
Aloin vältellä Gorgoria, sillä tämä tonki kavalasti mieltäni. En halunnut hänen tietävän miten paljon pelkäsin etten enää voisi hillitä hulluuttani. Että sekoaisin jonakin päivänä täysin. Juoksisin pitkin linnan pihaa alastomana ja repisin hampaillani viattomien lihaa. Ajatukset olivat niin sairaita, että häpesin niitä. Mutta ne eivät olleet tuulesta temmattuja.
Kun tulin linnalle pakenin usein metsään. Susien kanssa minun oli hyvä olla. Ne eivät halunneet jutella. Puhuminen oli minulle vaikeaa. Hiljaisuus oli hyvästä. Siellä alkoivat ensimmäiset muistinmenetykseni. Saatoin herätä mättäiltä alastomana vartalo jäässä ja lihakset jäykkinä. Suussani maistui veri ja olin usein veren tahrima. Haistoin että se oli peräisin eläimistä, joskus jopa peikoista tai menninkäisistä. Minulla ei kuitenkaan ollut minkäänlaista muistikuvaa itse taposta, eikä siitä miksi olin repinyt itseni alastomaksi. Saatoin löytää revityt vaatteeni joskus tuvan läheltä, tai sisältä tuvasta jossa viimeinen muistikuvani oli. Näin sieluni silmin itseni juoksemassa alastomana keväisessä metsässä hullu kiilto silmissä ja jahtaavan jotakin eläinraukkaa. Tämä ei voinut olla hyvä asia. Minä olin menettämässä viimeisenkin järjen rippeen, joka minulla oli. Tuottaisin järkyttävän pettymyksen ja häpeän isälleni. Koko kansalleni. Se olisi vain ajan kysymys. Minun olisi selvittävä järjissäni siihen asti kunnes isä saisi Kawn vapaaksi ja valtaisi pohjoisen maan. Sen jälkeen katoaisin. Häviäisin metsiin erakoksi ja jos tälläinen jatkuisi tappaisin itseni. Mitä hyötyä minusta olisi kenellekkään jos menettäisin järkeni?
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
