Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

7.

Raven

Sinä yönä lumen saartamana tuijotin tähtiä ja mietin taas miljoonannen kerran, mitä ne näkivät minussa katsellessaan alas korkeuksistaan? Mitä äitini näki? Kylmyys kietoutui yllemme, kuin kyltymätön rakastaja. Minä ajattelin myös Jasminea. Hänen lämmintä syliään. Kehoaan, kun hän otti minut vastaan. Itseensä. Hän odotti minua takaisin. En ollut varma tulisinko. Hän ei menettäisi vain minua, mutta myös veljensä ja monta ystävää. Sinä hetkenä minä kuitenkin tunsin vain surua siitä että pettäisin isäni jos kuolisin. Miksi minä hain hyväksyntää niiltä, joilta sitä oli mahdoton saada ja käänsin selkäni ainoalle joka minua rakasti? Jälkeen päin mietittynä olin hyvin typerä. Itsekäskin. Ehkä minun olisi pitänyt paleltua sinä yönä. Antaa pakkasen tuudittaa minut sylissään syvään uneen. Tähtien loistossa. Heidän vartioivien silmiensä alla.

Raven tunsi kuinka pakkanen jäädytti hänen keuhkonsa. Hengittäminen sattui. Jalat olivat tunnottomat ja reisiä pisteli. He olivat tarponeet hangessa jo monta tuntia ja Raven tunsi väsymyksen painon harteillaan. Hän vilkaisi taakseen ja näki Stormin ja hänen takanaan kymmenen miestä. Ainoat jotka selvisivät hengissä taistelusta. Viimeisenä Lex ja Kuro kantoivat paareissa nuorta sotilasta, joka oli haavoittunut pahasti. Raven ei uskonut pojan selviävän, hänen mukanaan raahaaminen hidastaisi heitä. He olivat erkaantuneet suuremmasta taistelusta, joka oli käyty kylässä vihollisrajan tuntumassa. Hän oli itse johtanut joukkonsa lännen kautta kohti vihollisen leriä. Heidän oli tarkoitus yllättään haltioiden pienempi sotajoukko, joka odotti vahvistusta pienessä metsässä kylän luoteispuolella. Helpoksi suunniteltu tehtävä ei kuitenkaan ollut onnistunut, niin kuin oli suunniteltu ja he olivat joutuneet taisteluun, jossa he jäivät nopeasti alakynteen. Viimein Ravenin oli tehdä perääntymispäätös. Haltiota oli joka puolella. He olivat pukeutuneet valkoisiin ja naamioituivat hankeen. Heitä oli puissa jousineen, eikä heillä ollut tapana ampua ohitse. He joutuivat pakenemaan syvemmälle metsään. Pimeän tultua haltiat luovuttivat heidän saartamisensa. Pakkanen oli noussut jo lähemmäs 40 asteeseen. He olivat eksyneet ja kylmissään. Heitä oli jäljellä enää 11 miestä ja kaksi heistä oli pahasti haavoittuneita.

- Raven meidän pitää pysähtyä ja leiriytyä. Storm huohotti Ravenin takaa. Raven pysähtyi ja kääntyi. Stormin harmaa parta oli valkoinen ja huurteinen. Hänen silmänsä olivat tuskaiset. Raven tiesi että Storm oli oikeassa.

- Suippokorvat ovat jo luovuttaneet ja paenneet tätä pakkasta suojiinsa. Hukka huikkasi Stormin takaa. Hänen nenänsäpää oli muuttunut valkoiseksi. Raven katsahti taivaalle. Vaikka se oli tähtikirkas hän haistoi matalapaineen ja lumisateen, joka tuli heitä kohti etelästä. Pakkanen tulisi laskemaan, mutta ei vielä moneen tuntiin. Hänen miehensä tarvitsivat suojaa.

- Kaivetaan lumisuoja. Raven myöntyi katsellen metsän rajaan. Siellä ei ollut ketään. Hän tiesi sen, mutta haltioiden yllättävä ylivoima sai hänet vainoharhaiseksi. Hän ei olisi halunnut pysähtyä. Nämä metsät olivat vieraat. Vaistot käskivät paeta. Toisaalta pakeneminen tietäisi linnaan palaamista ja kertomista kuninkaalle, että hän oli epäonnistunut tehtävässään ja antanut haltioiden tappaa toistakymmentä sotilasta. Raven puri hampaansa yhteen ja kirosi mielessään. Lex ja Kuro laskivat oksista kyhätyt paarit alas lumelle ja huohottivat väsyneinä. Heidän hengityksensä oli sankkaa kuin savu heidän yllään.

- Poika on tuskin hengissä enää. Se ei selviä tästä kylmyydestä. Lex huohotti ja veti huppua syvemmälle päähänsä. Jokaisen miehen kulmat, parrat ja huppujen alta valuvat hiukset olivat huurteen valkaisemia.

- Aletaan sitten kaivaa. Raven totesi ja alkoi kaivaa ensimmäisena suojaa syvään lumeen. Kovan päällikerroksen jälkeen lumi oli pehmeää pakkaslunta ja sitä oli helppo kaivaa. Rukkasten alla sormet tuntuivat tunnottomilta. Ravenin varpaita särki. Hän yritti heilutella niitä kenkiensä sisällä. Kaikki paitsi haavoittuneet osallistuivat kaivamiseen. Raven kuitenkin huomasi suoristautuessaan lumikuopastaan, että Oras seisoi puuta vasten lasketun, nuolen olkaansa saaneen Kyyn vierellä ja puhalteli käsiinsä.

- Oras! Raven karjaisi. Mies nosti katseensa. Säikähtäneet silmät katsoivat häntä.

- Töihin siitä?

- Minun käsiä koskee kamalasti. Oras voihkaisi.

- Ei auta. Töihin siitä.

- Ne on ehkä kuoliossa.

- Minä leikkaan ne irti jos et nyt liiku! Raven karjaisi vihaisena. Oras oli surkein sotilas ikinä. Hän oli vain seissyt aiemmin, kuin haltiat olivat piirittäneet heidät ja hyökänneet puista. Hän oli vain seissyt ja huutanut. Ravenista Oras olisi saanut kuolla. Ainut syy miksi hän oli hengissä oli se, että Hukka, hänen isänsä oli mukana suojelemassa poikaa.

- Poika meidän kaikkien käsiä paleltaa. Silti sotilas kaivaa oman suojansa. Hukka puhui Orakselle, kuin vähä-älyiselle. Raven tuijotti Oraksen silmiä vihaisena. Oras huokaisi ja asteli isänsä tekemän kuopan luo alkaen kaivaa laiskasti lunta.

He makasivat lumisessa haudassaan hiljaa ja kuuntelivat yötä. Lumivallien suojassa lämpötila nousi siedettävämmälle tasolle. Kylkikyljessä he saivat lämpöä toisiltaan. He katselivat kuusten latvoja ja niiden takana palavia tähtiä.

- Nyt kun saisi kolpakon lämmintä olutta. Kärppä huokaisi. Muut miehet hymisivät myöntymisen merkiksi.

- Helvetti niitä suippokorvia. Nehän ovat ihan eläimiä. Näittekö miten ne liikkuivat puissa. Hukka kysyi ja hänen äänensä värisi kylmästä.

- Ensi kesänä me käristämme ne kun liskot palaavat. Kyy sanoi varmana. Hänen äänestään kuuli että hänen teki kipeää. Verernvuoto oli kuitenkin tyrehtynyt. Nuori poika heidän seurassaan oli menehtynyt. Hän makasi nyt reunimmaisena Oraksen vieressä ja jäykistyi pakkasessa.

- Isä vaihdetaan paikkaa. En halua nukkua ruumiin vierellä. Oras pyysi ääni väristen. Raven puristi silmänsä kiinni ja irvisti kiroten mielessään Oraksen.

- Oras sinä et liiku mihinkään! Hän komensi. Oras huokaisi syvään, mutta ei enää niskoitellut.

- Me kuolemme kaikki, eikö niin. Hän sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen.

- Emme me kuole. Se ei ole pohjoisen sotilas eikä mikään, joka ei yhtä yötä vietä pakkasessa. Hukka sanoi yrittäen kuulostaa iloiselta. Kukaan ei jatkanut Hukan valhetta. He makasivat hiljaa kuunnellen yötä. Raven vilkaisi jossakin vaiheessa Stormia, joka makasi hänen oikealla puolellaan. Mies oli hiljaa ja puristi silmiään kiinni.

- Onko sinuun osunut? Raven kysyi. Hän oli huolissaan miehestä.

- Ei... Täällä on vaan niin pirun kylmä... Minun jalkani. Storm ähkäisi ja avasi silmänsä, jotka kimmelsivät tähtien valossa.

- En usko että pystyn kävelemään enää pois täältä Raven. Hän sanoi hiljaa. Raven painoi huulensa tiukaksi viivaksi ja nyökkäsi.

- Ei hätää. Minä kannan sinut.

- Ei perkele.. Siihen minä en lähde. Prinssin reppuselkään. Storm kirosi matalalla hiljaisella äänellä. Raven hymyili hieman.

- No kävele sitten vanhus. Hän mutisi.