Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

3.

Rose

Rose itstui ihmisten joukossa sydän painavana ja katseli kaukaa prinssin ja kuninkaan keskustelua. Kummatkin näyttivät niin kovin väsyneiltä. Mahtoivatko he tajutakkaan miten kansa heidät näki? Varjoina, joiden kasvoilla ei näkynyt enään minkäänlaista toivoa. Viimein Raven nousi ja lähti salin halki kohti eteishallin ovia. Rose näki kuinka katseet seurasivat häntä. Hän nousi paikaltaan ja asteli ihmisten lomasta eteiseen ennen Ravenia.

- Raven. Hän sanoi hiljaa kaikuvassa hämärässä tilassa, kun prinssi astui sisään. Raven katsoi häntä. Hänen silmänsä olivat synkät. Toivottomat ja pelottavan välinpitämättömät.

- Niin?

- Halusin vain kysyä vointiasia. Blackwellin menetys on rankkaa meille kaikille, mutta arvaan että sinä otat sen erityisen raskaasti.

- Niin. No olen hengissä. Samaa ei voi sanoa monesta muusta.

- Hmm. Kuulin Oraksesta.

- Yllättäen se pullahiiri on päivän puheenaihe. Aivan kuin hän olisi ainut menehtynyt. Raven murahti.

- Koeta kestää Raven. Rose sanoi. Raven selvästi yllätyi hänen sanoistaan. Mies selvästi odotti moiteita.

- Epäiletkö etten kestä?

- En... En tiedä. Rose sano ja katsoi Ravenia huokaisten. Hän vilkaisi ympärilleen ja astui sitten aivan pitkän miehen eteen.

- Raven. Hän sanoi ja kosketti Ravenin kättä. Mies värähti hänen kosketustaan.

- Minä olen nähnyt unia. Kammottavia unia. Rose sanoi matalalla äänellä vilkuillen salin ovelle, jonka takaa kuului puheensorinaa.

- Okei. Raven mutisi vilkaisten rappusiin. Hän selvästi halusi eroon noidasta. Rose ei välittänyt mitä Raven halusi.Tämä oli tärkeää.

- Mutta suurimmankin epätoivon keskellä, elää toivon pilkahdus. Raven olen nähnyt, että sinulla on edessäsi suuri tehtävä. Sinä olet tärkeä. Rose sanoi ja nosti Ravenin kädet kämmeniinsä. Ne olivat isot ja karheat. Kämmenissä kovia känsiä miekan pitämisestä. Rystyset turvonneet ja arpiset. Kynsien alla kuivunutta verta. Raven katsoi nyt ensi kerran Rosea syvälle silmiin. Kylmyyden alla pilkahti jotakin. Toivoa? Epätoivoa? Rose ei osannut sanoa.

- Minä yritän parhaani. Raven murahti. Rose tiesi että Raven ajatteli tehtävällään velvollisuuttaan Kuningasta kohtaan. Hän ei viitsinyt korjata miehen luuloa, vaikka uskoikin tämän olevan väärässä. Kohtalolla oli jotakin muuta mielessään. Jotakin joka toivottavasti lopettaisi Kuningas Arbushin Jumalsuunnitelmat. Jotakin joka pelastaisi tämän maan ja sen ihmiset. Hän jaksoi uskoa Shamandalien poikaan. Viimeiseen susi-ihmiseen ja tämän hyvyyteen. Vaikka maailma olikin ollut Ravenille julma ja tehnyt hänelle kovat kädet, Rose uskoi että jossakin syvällä sisällä oli vielä se poika joka Raven olisi jos Kuningas Arbush ei olisi häntä pilannut.

- Raven rukoilen puolestasi. Älä menetä uskoasi. Seuraa sitä tunnetta, joka ohjaa sinua sisälläsi. Älä aliarvioi sen voimaa. Rose yritti antaa neuvoa, mutta ei oikein tiennyt miten ne antaisi Ravenille. Hän ei halunnut puhua liikaa, ettei olisi sotkenut sattuman suurta voimaa. Liika tieto voisi saada tekemään päätöksiä, jotka vaikeuttaisi kohtalon työtä. Raven näytti siltä, ettei enää jaksaisi kuunnella yhtään. Hän nyökkäsi Roselle murahtaen. Rose päästi vastahakoisesti irti Ravenin käsistä ja antoi tämän mennä. Hänen sisällään painoi pelko. Mitä jos tämä ei onnistuisi? Mitä jos hän oli tehnyt väärin antaessaan kohtalon kuljettaa Ravenia? Olisiko hänen pitänyt käskeä miestä etsimään lampi ja juomaan sen vettä sutena? Mutta Raven ei olisi varmasti totellut niin hullua pyyntöä.