Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

16.

Raven

Minua vaivaa ajatukset jotka liittyvät sieluuni, sydämeni painoon Nolarin vaa'assa. Olen kerjäläistytön kuoleman jälkeen tuntenut oloni petetyksi, hämmentyneeksi ja eksyneeksi. Olen aina ihaillut isääni, mutta se mitä näin hänen ja papin tekevän, sai minut voimaan pahoin. Olen kerjäläistytön kuoleman jälkeen tuntenut itseni heikoksi, naiviksi ja kykenettömäksi kohtaamaan isäni arvovaltaa, voimaa ja hänen viisauttaan. Minun isäni tappoi tytön, koska tarvitsi tämän silmiä nähdäkseen itse tien Kawn luo. Hänellä on suunnitelma, joka koskee meitä kaikkia. Minua eniten, sillä tulen jatkamaan hänen työtään. Hänen aikaansaannostaan. Valtakuntaa merenrantoineen. Enkä minä ymmärrä hänen suunnitelmaansa. Hänen tapansa kauhistuttavat minua. Minun pitää kasvaa ja vahvistua. Kovettaa itseni. Häpeän tunteitani. Isäni ei säälisi ketään. Hän näkee uhrausten ylitse. Miksi minun on niin vaikea nähdä? Mitä isä sanoisi, jos näkisi minut nyt. Tietäisi mitä heikko luonteeni on saanut minut tekemään?

Tänäkin päivänä aurinko hävisi taistonsa yölle varhain ja painui nöyränä mailleen jättäen metsän vaille kosketuksensa toivoa tuovaa lämpöä. He kyykkivät lumessa kahden suuren kiven takana ja katselivat ainoaa tietä, joka halkoi metsää johtaen linnalta Blackwellin kaupunkiin. Raven oli kuullut hevosen askelten pehmeän tömähtelyn lumessa ja eläimen raskaan hengityksen ja vetänyt tytön hevosen selästä vierelleen kiven taa. Hän pelkäsi paljastuvansa jollekin sotilaalle ja halusi saada tytön kotiin ilman, että häntä näkisi kukaan. He olivat lähteneet mökiltä, jonka Raven oli löytänyt loppuvuodesta seuratessaan susilaumaansa metsän siimeksessä, heti kun aurinko oli hieman alkanut valaista lumista metsää. Pakkanen oli taas kiristynyt ja Raven oli luovuttanut tytölle lampaanvillasta kudotun harmaan paitansa. He olivat löytäneet mökistä kenkiä. Yhdet naisen ja yhdet miehen talvikengät. Ne olivat pölyn peittämät ja hiiret olivat nakerrelleet niiden nahkaisia remmejä. Naisten kengät olivat vain hieman liian isot tytölle, mutta paremmat kun ei kenkiä ollenkaan. Raven toivoi että hevonen, jota hän oli joutunut taluttamaan metsän tiheyden takia, ei näkyisi suuremman kiven takaa tielle, muuten se varmasti herättäisi tulijan huomion. Niin moni asia voisi mennä vikaan. He olivat olleet liiankin onnekkaita tähän asti.

- Sehän on Palin! Tyttö huudahti heti kun näki mutkan takaa ilmestyvän harmaan hevosen selässään ruskeaan nahkaiseen takkiin pukeutuneen huppupäisen miehen. Tämä ratsasti linnalta kohti Blackwelliä. Raven yllättyi sillä metsätiellä harvoin ratsasti muita kuin sotilaita. Kukaan ei halunnut kulkea metsän lävitse ilman painavaa syytä. Palinin painava syy pomppasi juuri pystyyn Ravenin viereltä ja kaatoi kyykistelevän pojan pyllylleen lumihankeen.

- Palin! Dina huusi ja hevonen hirnahti hermostuneena. Raven kirosi ääneen ja veti myssyä pois silmiltään.

- Ole nyt hiljaa. Hän komensi ja veti tytön alas. Palin pysäytti hevosensa ja tähyili ylöspäin tieltä viettävään tiheään kuusimetsään.

- Mutta se on setäni Palin. Hän on varmasti etsinyt minua. Tyttö sanoi posket punoittaen, valkoiset paleltuma täplät loistivat niistä kuin ne olisi maalattu hänen iholleen. Silmät olivat ensi kerran täynnä toivoa ja intoa. Punaisesta nenästä valui ohut räkänoro ylähuulen kaarelle. Tyttö nuolaisi sen pois katsellen Ravenin silmiin odottavana.

- Mene sitten. Raven sanoi ja päästi irti tytön käsivarsista, joita oli pidellyt.

- Etkö sinä tule. Haluan kiittää sinua ja Palin voi palkita sinut jotenkin. Aivan varmasti voi. Tyttö intoili puhallellen suustaan höyryä puhuessaan. Metsässä oli sininen hetki. Lumessa puiden varjot näyttivät syvän sinisiltä. Tytön hiuksilla oli havunneulasia.

- En halua mitään. Mene nyt. Raven sanoi kärsimättömänä ja hieman tönäisi tyttöä matkaan. Tämä nousi ylös ja kääntyi mennäkseen, mutta katsoi vielä Raveniin.