Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

8.

Rose

Siitä oli kulunut jo viikko, kun Raven lähti. Rose oli huolissaan, mutta toiveikas. Ehkä näin pitikin käydä. Hän katseli talonsa kuistilta kuninkaan linnan pihaa. Keittiöpuutarhaa, joka pursui vehreyttä. Alttaria, jonka viisi kivipaasia nousivat ylös kohti Jumalia. Kiveen louhitun linnan ikkunat kimalsivat auringossa. Sotilaskylän mökkien savupiipuista nousi edelleen savua. Elämä jatkui,vaikka se teki loppuaan. Sotilaat olivat poissa. He taistelivat metsässä haltioita vastaan. Pian taistelu siirtyisi nummille ja siitä linnan muureille. Kuningasta ei ollut näkynyt. Hän oli kuin kadonnut. Jotkut epäilivät niin, mutta Rose tiesi paremmin. Kuningas Arbush oli vuoren syvyyksissä etsimässä Jumalaansa. Rose olisi mielummin kuollut haltian miekkaan, kuin kohdannut vanhan Jumalan. Tänä iltapäivänä hän katseli kotiaan ja mietti kuolemaa. Se tuntui tässä tilanteessa pelastukselta. Rose antoi ainoan toivonsa Ravenille. Prinssille jota kohtalo oli koskettanut.

Rose näki kuinka keittiön ovi aukesi. Hän tunnisti Hansin tämän askelluksesta, kun mies juosta jolkotti keittiöpuutarhan halki kohti Rosen mökkiä.

- ROSE ROSE TULKAA PIAN.... KUNINGAS!!! Hans huusi ja läähätti. Rose nousi ylös ja katseli hetken kulmat huolesta kurtussa Hansia saaden vasta sitten voimaa jalkoihinsa liikkua.

- Mikä Hendorin nimeen sinua noin juoksuttaa? Saat sydänkohtauksen tätä menoa. Rose moitti Hansia, jonka kasvot olivat punaiset ja nihkeät hiestä.

- Kuningas... Hans läähätti ja heittäytyi Rosen syleilyyn. Mies hytkyi. Rose tajusi tämän itkevän.

- Hans mitä ihmettä? Rose ihmetteli. Mies ei kuuna päivänä ollut astunut kahta metriä lähemmäs häntä, saatika tullut halaamaan.

- Minä en tiedä mitä teen. Tämä on aivan hullua. Tämä on aivan liikaa! Hans itki Rosen olkaa vasten.

- Ole kiltti ja korjaa kaikki. Hän pyysi. Rose naurahti kylmästi.

- Nyt taitaa olla liian myöhäistä. Hän mutisi ja mietti taas Ravenia. Minä olen kyllä tehnyt osani. Hän ajatteli ja paijasi hellästi Hansin selkää.

- No niin Hans. Rose sanoi lempeästi.

- Anna kun minä menen katsomaan mikä tilanne on. Hän jatkoi. Hans suoristautui ja pyyhki silmiään.

- Minä en enää tule sinne. Minä lähden! Hän ilmoitti. Rose nyökkäsi.

- En moiti sinua. En vain tiedä minne aiot mennä. Joka puolella mihin voit kulkea on vihollisia. Idässä kääpiöt etelässä haltiat. Pohjoisessa ovat vuoret esteenäsi.

- Menen länteen. Hans henkäisi.

- Toivota sinulle sitten onnea matkallasi. Rose sanoi. Hän ei moittinut Hansia. Monet olivat lähteneet. Hänkin aikoi lähteä pian. Mutta hän ei menisi länteen. Hän menisi metsään. Mökkiinsä susiensa kanssa. Siellä hän olisi kunnes kuolema hänet korjaisi. Rose antoi Hansin mennä. Sitten hän itse asteli linnaan. Kivinen suuri rakennus oli autiona. Palvelijat olivat lähteneet. Joko koteihinsa, tai pois linnan muurien suojasta. Rose asteli käytäviä kohti kuninkaan huonetta toisessa kerroksessa. Hän tunsi ilman muuttuvan sakeammaksi mitä lähemmäs hän kulki kuningasta. Tämän huoneen ovella hän pysähtyi ja empi. Ovi oli raollaan. Rose tiesi ettei pelko veisi häntä mihinkään. Hän avasi siis suuren oven siitäkin huolimatta, että saisi nähdä tai kokea jotakin kamalaa. Ensimmäinen mitä hän näki oli pappi Parathras. Mies makasi keskellä lattiaa valkeana kuin lakana. Kuolleena kuin kivi. Rose katsoi pappia sanattomana. Sitten hän nosti katseensa ja näki Kuninkaan pöytänsä ääressä. Tämä nojasi pöytäänsä ja heilutti itseään kasvot pitkien hiusten suojassa. Suusta kuului muminaa, josta Rose ei saanut selvää. Rose rohkaisi mielensä ja puristi kätensä nyrkkiin astellen kuninkaan pöydän eteen. Suuren kirjotuspöydän päällä oli avoinna musta kirja, jonka sivuilla kirjaimet elivät ja kiemursivat kuin pienet käärmeet ja pienempi punainen kirja, jonka sivut kuningas oli raapustanut aivan täyteen siistiä tekstiä.