Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

5.

Raven

Kun Jasmine kuoli minä en tiennyt mitä tehdä. Miten saada itsensä käyntiin ja toimintaan. Minä sulkeuduin. Minä luovutin. Minä en voi sanoa, että menetin naisen jota rakastin, koska tajuan nyt etten rakastanut häntä. Jos olisin en olisi koskaan voinut toivoa, kuin hänen onneaan. Minä en koskaan ajatellut Jasminen onnea. Hän oli minulle aina oman pahan oloni helpotus. Unohdus, johon oli mukava hukkua. En tehnyt koskaan myönnytyksiä hänen vuokseen, tai rikkonut rajoja. Kunpa olisin viitsinyt taistella ahkerammin rakkaudestamme. Jos olisin antanut sille edes puolet siitä energiasta, jonka annoin isäni toiveiden toteuttamiselle. Jos olisin ollut yhtä päättäväinen ja omistautunut naiselle, joka joskus oli rakastanut minua, voisin olla toisenlainen nyt. Voisin olla onnellinen. Ehkä. Toisaalta minun tehtäväni on isäni rinnalla. Minun ei olisi koskaan pitänyt olla heikko ja antautua Jasminen huumalle. Jos olisin ollut vahva Jasmine eläisi nyt ja hänellä olisi Oras. Mies joka rakastaisi häntä ja pitäisi hänestä huolen.

Raven kuuli isänsä askeleet käytävältä. Hän istui erkkerillä jalat pudotuksen yllä ja tuijotti aamuauringon valaisemaa maisemaa. Kaukana edessä savusivat ruumiskokkojen jäänteet. Niiden haju täytti ilman. Aurinko paistoi ja kaikki näytti niin kauniilta, niin seesteiseltä. Isä ei koputtanut ovelle. Hän tuli sisään ja asettui erkkerille Ravenin viereen. Katseli poikaansa pitkään hiljaisena. Raven käänsi viimein katseensa isäänsä, joka ei koskaan aiemmin ollut käynyt hänen huoneessaan.

- Kaikki syyttävät sinua sen sotilaan ja palvelustytön kuolemista. Arbush totesi. Raven tiesi olevansa syyllinen. Hän nielaisi ja hymähti hiljaa. Hänen silmänsä tuntuivat turvonnoilta ja väsyneiltä. Kurkku oli kuiva ja rintaa kiersi rautainen vanne. Arbush nosti kätensä ja laski sen poikansa olalle. Hänen päällään oleva paita oli vielä kostea kuuman lähteen vedestä. Raven nieleskeli kyyneliä, joita hän oli vuodattanut yön aikana vuosien edestä. Isän läheisyys tuntui oudolta, mutta hän oli kaivannut sitä.

- Se johtuu siitä, että minä olen hirviö. Raven sanoi hiljaa.

- Olen syyllinen kaikkeen. Jokin minussa on pielessä. Hän tunnusti aatteensa ja katsoi isäänsä vakavana.

- Miksi sinä et kertonut minulle mikä minä olen aiemmin? Raven kysyi. Arbush huokasi ja nyökkäsi päätään.

- Olen pahoillani. Minun olisi pitänyt. Hän sanoi ja katseli poikansa silmiä.

- Sinulla on äitisi silmät. Hän totesi. Raven nielaisi hieman hämmentyen.

- Minä ollisin häpeä äidilleni. Hän murahti synkästi. Arbush pudisti päätään.

- Ei. Sinä nouset tästä. Sinä tiedät sen, minä tiedän sen ja äitisi tuolla tähdissä tietää sen. Et ole luovuttaja. Sinulla on tehtävä ja sinä hoidat sen. Eikö niin? Sinä olet minun sotilaani. Oikea käteni, etkä jätä minua pulaan. Arbush yritti kuullostaa lempeältä, mutta hänen äänessään oli kireyttä. Raven huokaisi ja käänsi katseensa jokeen.

- Minä yritin varoittaa sinua rakkaudesta Raven. Minä kielsin sinua, mutta et kuunnellut. Rakkaus ei ole sotilasta varten. Se vain sekoittaa pään. Arbush tuhahti. Raven painoi päänsä. Häntä hävetti.

- Uskotko minua nyt? Isä kysyi. Raven nyökkäsi.

- Olen pahoillani. Hän mutisi hiljaa.

- Hyvä. Oletko valmis tehtävääsi sotilas? Isä kysyi nyt tiukempaan sävyyn. Raven hengitti syvään ja ryhdistäytyi.

- Olen. Hän sanoi. Isä taputti häntä olalle kannustavasti.

- Hienoa poikani. Meillä kummallakin on paljon tehtävää. Odotan näkeväni sinut viimeistään kolmen päivän kuluttua. Arbush sanoi ja nousi jättäen Ravenin yksin huoneeseensa. Raven istui vielä hetken ikkunalla kooten ajatuksiaan. Ryhdistäytyen. Sitten hän nousi ylös ja vilkaisi itseään peilistä. Enää yksi tehtävä ja sitten hän seuraisi Jasminea rajan taa.