Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

3.

Isällä oli kultaiset silmät ja pitkä valkoinen tukka. Raven ei pitänyt hänen hajustaan. Se oli myrkyllinen. Isän palvelija Hans haisi siltä että kaikki hänen sisällään mätänisi. Arbush käski heti nuoren jälkeläisensä kutsua häntä Kuninkaaksi. Hän kertoi pojalle narisevalla, kylmällä ja ylpeällä äänellä että kuri oli tärkeää. Hän teki selväksi nuorelle Ravenille prinssin velvollisuudet. Hän kertoi heidän suvustaan, sen velhoista. Isästään ja veljestään Ravenista, jonka mukaan nuori prinssi oli saanut nimensä. Raven kuunteli istuen penkillä kuninkaan suuren työpöydän edessä olevalla kovalla tuolilla ja katsellen suurta pyöreää huonetta, jota ympäröi korkealla kulkeva parvi. Parvi oli täynnä kirjoja jotka tuoksuivat oudoita. Raven ei tunnistanut tuoksua. Ehkä se oli vanhan paperin tuoksu. Musteen haju, kun se vanhetessaan pinttyy kellertyneeseen paperiin. Niiden haju toi siitä lähtien aina mieleen isän ja tämän pyöreän huoneen. Huoneen, joka oli täynnä mystiikkaa ja salaisuuksia.

- Raven katso minuun. Kuningas kivahti saaden pojan jäänsinisten silmien huomion itseensä. Raven katsoi isäänsä istuen penkillään isän pöydän edessä kädet sylissään.

- Sinun pitää keskittyä poikani kun kuninkaasi, isäsi puhuu sinulle. Arbush sanoi toruvalla äänellä. Raven nyökkäsi suu vakavana viivana. Suuri kirja isän pöydällä oli avoinna. Sen sivut olivat keltaiset ja täynnä merkkejä, joita Raven ei ymmärtänyt. Hän ymmärsi kyllä sen mitä kirja edusti. Jotakin suurta ja mustaa. Pahaenteistä. Se tuntui väreilevän outoa voimaa, joka sai pojan haluamaan poistua huoneesta. Hän ei kuitenkaan näyttänyt epävarmuuttaan isälleen. Hän ei halunnut olla pelkuri kuninkaansa silmissä.

- Olet luonani tänä päivänä syystä, että viimein olet tarpeeksi vanha oppimaan. Kuningas sanoi. Raven nyökkäsi.

- Hans opettaa sinut lukemaan ja kun olet oppinut sen, niin silloin todellinen koulusi alkaa. Ymmärräthän poikani, että olet syntynyt jaloon sukuun. Tiedätkö miksi sukumme on suurempi ja parempi, kuin yksikään muu suku tässä maan kolkassa? Kuningas kysyi ja nojautui eteenpäin, niin että valkoiset hiukset koskettivat mustan kirjan keltaista paperia. Niistä lähti suhahtava ääni. Raven vilkaisi värähtäen hiuksia jotka koskettivat synkkiä asioita sisältävää paperia. Isä ei ollut moksiskaan. Raven olisi kiljunut jos jokin osa hänestä olisi joutunut koskemaan tuota outoa esinettä.

- Raven?

- En... En tiedä. Me... me ollaan kuninkaallisia? Raven arvaili silmät edelleen harhaillen kirjassa.

- Raven katso minuun! Arbush komensi. Raven nosti katseensa isänsä kylmiin silmiin. Ne tuijottivat poikaa armottomina.

- Me olemme velhojen sukua. Meidän sisällämme on voimia, joita yksikään kuolevainen tässä maassa ei omaa, tai ymmärrä. Me olemme tulevaisuus. Sinä ja minä. Kuningas sanoi. Ravenin selkää pitkin kulki kylmät väreet. Hän piti siitä mitä isä oli sanonut. Hän hymyli ja isä hymyili takaisin.

- Hyvä sinä ymmärrät. Kuningas sanoi ja nojautui takaisin tuoliinsa. Suuren takan hehku hänen takanaan sai valkoiset hiukset näyttämään siltä, että ne olisivat loistaneet reunoiltaan. Raven katseli isäänsä odottaen.

- Kun opit lukemaan niin sen jälkeen koko maailma on avoinna sinulle poikani. Minä opetan sinut taikomaan ja sen miten saat taijan voimistumaan sisälläsi. Kun kasvat isoksi niin voit hallita rinnallani maailmaa. Kuningas sanoi. Raven ei kyseenalaistanut isänsä haaveita hallita koko maailmaa. Maailma oli hänelle linna ja se mitä hän sen ikkunoista näki. Nummet, vuoret ja kirkkaina päivinä Mustanmetsän harmaat ääriviivat.

- Ymmärrätkö poikani? Sinun käsisissäsi tulee olemaan tämän maailman tulevaisuus, ajat joista historiassa tullaan puhumaan. Kun vain teet mitä minä opetan ja käsken, niin elämäsi tulee olemaan voittoisa. Kuningas puhui. Pieni poika katseli isäänsä mykistyneenä suurista sanoista, joita hän ei voinut vielä edes ymmärtää. Hän katseli velhoa, kuningasta ja tiesi ettei muuta halunnut kuin totella häntä. Tehdä hänet ylpeäksi. Onnelliseksi. Seurata hänen jalanjälkiään, käskyjään kyseenalaistamatta tai niskuroimatta. Hän halusi olla hyvä poika.

Siitä päivästä lähtien, kun hänen isänsä oli kertonut hänen kohtalonsa Raven opiskeli joka päivä pyöreässä huoneessa suuren takan vierellä, sillä pohjoisessa tuntui aina olevan kylmä. Kesä oli lyhyt ja kiihkeä. Ohitse muutamassa kuukaudessa. Hansin opetuksesta huolimatta Raven ei oppinut millään kirjoittamaan tai lukemaan. Viikkot kuluivat, mutta kirjaimet olivat pojalle liian vaikeita. Hän ei voinut keskittyä huoneessa, joka tuoksui niin salaperäiselle ja kitkerälle ja jonka varjojen salaperäiset äänet häiritsivät häntä. Hän kaipasi ulos leikkimään ja kun Hansin silmä vältti hän saattoi kiivetä paksujen verhojen taa ikkunalaudalle ja katsella alas linnan pihamaalle, jossa ihmiset elivät omaa mielenkiintoista elämäänsä. Pienen pojan lupaus isälle oli helppo välilä unohtaa, kun mieli teki vain leikkiä. Hans oli kamala opettaja. Hän oli ankara ja lopulta pelotteli poikaa rangaistuksilla, jos tämä ei oppisi kirjaimia. Se ei auttanu. Raven turhautui. Hän suuttui Hansille, joka huusi naama punaisena ja hönki suustaan mätää löyhkää ja kun Hans ensi kerran nosti kätensä läimäisten prinssiä poskelle turhauduttuaan tähän täysin, Raven puri häntä kädestä niin kovasti että Hansin kämmeneen jäi mustat kipeät hampaanjäljet. Kuningas, joka oli sillä aikaa syventynyt omaan mustakantiseen kirjaansa, nousi silloin ylös ja nosti Ravenin seinälle pelkällä käden liikkeellä. Raven vinkaisi lyödessään takaraivonsa kiviseen seinään. Hän oli yllättynyt kuninkaan voimista, mutta ei näyttänyt hämmennystään. Hän tuijotti Kuninkaan kultaisia silmiä vakavana ja silmät suurina, mutta vailla kyyneleitä. Hän oli lapsi, joka ei koskaan itkenyt.

-Mene huoneeseesi ja mieti miten käyttäydyt. Olet prinssi et mikään hovirakki! Arbush sihahti ja laski kätensä päästäen pojan putoamaan lattialle. Raven irvisti kipua häntäluussaan ja mulkaisi kättään pitelevää Hansia, joka näytti tyytyväiseltä nähdessään Ravenin kivun. Raven nousi ylös hiljaa ja poistui astellen pitkin kolkkoja käytäviä huoneeseensa. Hän haistoi ja kuuli Hansin seuraavan häntä ja lukitsevan huoneen oven hänen perässään. Raven tuijotti hetken ovea synkkänä ja asteli sitten erkkerille. Aresti ei haitannut häntä. Päinvastoin. Hän piti istua omassa huoneessaan ja katsella ikkunasta kuinka lohikäärmeet nousivat siivilleen ja lensivät mihin lystäsivät. Jonain päivänä Raven lentäisi niiden kanssa, niin kuin lohikäärmeratsastajat tekivät. Kuningas oli sanonut että prinssi saisi vielä oman lohikäärmeen, jos joku lohikäärme vain hänet huolisi. Raven toivoi kovasti, että joku noista ylevistä eläimistä haluaisi hänet ratsastajakseen. Se oli sillä hetkellä hänen suurin haaveensa. Raven ei kuitenkaan uskaltanut odottaa liikoja. Hän tiesi ettei kuningas pitänyt hänestä, eikä Hans sillä hän oli kerran sattunut kuulemaan Kuninkaan sanovan Hansille, että hän oli toivoton tapaus, ja imettäjäkin ja muut hänen hoitajansa olivat hänet hylänneet. Voisi olla hyvin mahdollista ettei kukaan lohikäärmekään häntä haluaisi. Joskus Raven tunsi itsensä hyvin yksinäiseksi. Hän oli prinssi ja ymmärsi että se oli tärkeä virka, mutta silti hän tunsi olevansa ulkopuolinen. Ulkona pihalla elettiin omaa elämää. Linnassa kaikilla oli tehtävänsä. Kenelläkään ei ollut aikaa hänelle. Hän seurasi kaikkea sivusta ja kuunteli. Hän tunsi kuulevansa kaiken. Hiirien rapistelut vintillä, keittiössä putoavan astian. Hän tiesi että hänen kuulonsa oli parempi kuin muilla. Hän oli kuullut pienenpänä yläkerran käytävillä palvelioiden hiljaiset puheet lastenhuoneeseensa, vaikka imettäjä ei ollut kuullut mitään. Imettäjä oli sanonut häntä vain valehtelijaiksi ja antanut korvatillikan.

Kun aresti oli ohitse Kuningas kutsui Ravenin huoneeseensa ja ilmoitti että veisi pojan Roselle, joka saisi opettaa hänet lukemaan.

- Hans on toivoton opettaja, minä itse liian kiireinen ja sinä...sinä olet vain typerä äpärä! Kuningas sylki viimeisen sanan suustaan inhon ilme kalpeilla kasvoillaan. Raven katseli isänsä kylmiä ja vihaisia silmiä. Hän ei tiennyt mitä "äpärä" tarkoitti, mutta se ei kuulostanut kehulta. Hän nyökkäsi kuninkaallee ja tunsi sisällään synkän painon. Tuntui kurjalta kun isä ei pitänyt hänestä. Raven oli yrittänyt ja hän halusi kovasti että hänestä pidettäisi. Raven uskoi, että hänen imettäjänsä oli edes hieman pitänyt hänestä, sillä joskus nainen oli paijannut hänen päätään kun luuli pojan nukkuvan. Mutta enää Imettäjä ei tullut katsomaan Ravenia, kun tämä nukkui. Raven oli odottanut häntä jonkun aikaa, mutta kun naista ei koskaan kuulunut hän oli lopettanut. Se aika oli ohitse. Hän oli iso poika nyt. Hans ohjasi Ravenin ulos Kuninkaan huoneesta. Raven asteli mietteissään Hansin perässä kohti huonettaan. Linnan käytävät olivat kapeita kivisiä holveja. Raven puri huultaan miettien pienessä päässään itseään ja sitä miten kovasti halusi olla hyvä poika. Hän päätti yrittää taas kerran parhaansa ja oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Hän oli sentään prinssi ja hänen piti opetella loitsuja ja loitsuja oli kirjoissa, joita isän huone oli pullollaan. Raven mietti isäänsä ja tätä ylpeänä hänestä. Hän halusi nähdä kuninkaaan hymyilevän ja sanovan kuinka hyvin hän luki. Raven toivoi että tämä Rose niminen nainen saisi hänet viimein ymmärtämään kirjainten salat, niin että hän voisi edetä opinnoissaan.