Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

4.

Raven

Raven seisoi huoneensa hämärässä ja tuijotti itseään kapeasta kokovartalopeilistä. Hän oli unohtunut siihen sisään tullessaan ja seissyt jo pitkään paikallaan ajatuksiinsa uppoutuneena. Ikkunan takana pauhasi vesiputous ja hämärä hiipi vuoren kylkiä pitkin auringon laskiessa sen taa.

Raven tuijotti tuimasti itseään. Sinisiä silmiä. Kenen silmät ne olivat? Kuka hän oli? Mistä hän tuli ja mihin hän oli menossa? Raven siveli kulmiaan, nenänsä vartta. Se oli murtunut joskus ja, rustoon oli jäänyt siitä muisto. Hän katsoi itseään. Leveitä hartioita, pitkiä notkeita jäseniä. Hän ei näyttänyt laisinkaan isältään. Keneltä hän näytti? Äidiltään? Kaikki mitä hän oli vihannut itsessään, pitänyt outoutena ja alkavana hulluutena, johtui vain siitä että hän oli eri lajia kuin muut. Erilainen. Miksi isä oli salannut häneltä kaiken? Olisiko se muuttanut jotakin, jos isä olisi ollut rehellinen? Vihaisiko hän itseään vähemmän? Olisiko hän ollut armollisempi itselleen. Muille?

Jos Kuningas valehteli hänelle kuka hän oikeasti on, voisko hän valehdella muissakin asioissa? Voisiko olla niin, että hän oli vain pelinapula, niin kuin Jasmine hänelle raivopäissään oli sanonut? Raven ei halunnut uskoa sitä. Hän nielaisi ja katsoi taas silmiään. Niiden toivotonta ilmettä. Mitä hänelle jäisi, jos kaikki mihin hän oli uskonut olisikin harhaa? Jos kaikki minkä vuoksi hän oli kärsinyt ja taistellut. Kaikki mitä hän oli menettänyt seuratessaan isäänsä. Jos kaikki se olisi turhaa.

Raven huokaisi ja kääntyi kävellen erkkerille. Hän painoi otsansa viileään lasiin ja katseli ulos. Lohikäärmeet, ne jotka olivat vielä hengissä piilottelivat jossakin koloissaan. Raven kaipasi Gorgonia. Hän kaipasi, niin että sattui. Lisko olisi kuunnellut häntä. Olisi vaikka hän ei olisi halunnut kertoa. Se olisi tunkeutunut hänen mieleensä ja auttanut häntä näiden solmujen kanssa, jotka hänen ajatuksiaan tukkivat. Raven halusi kovasti puhua jollekulle, mutta hän ei ollut hyvä siinä. Eikä hänellä oikeasti ollut ketään, jolle olisi voinut paljastaa sen miten epävarma hän oli kaikesta. Ketään johon hän voisi niin täysin luottaa.

Hän havahtui mietteistään nähdessään ulkonä hämärässä kulkevan soihtujen rihman. Se kulki nummilla kylmäjoen vastarannalla lähellä lohikäärmeiden jyrkännettä. Se oli hautajaissaattue matkalla polttopaikalle. Raven huokaisi ääneen ja hieroi otsaansa. Hän toivoi ettei olisi vihapäissään käskenyt Orasta mukaansa. Mutta sellainen hän oli. Raivoava idiootti. Eikä hän voisi mennä sanomaan Oraksen ystäville ja rakkaille, että oli ollut väärässä. Hän ei voisi paljastaa sellaista heikkoutta. Miestensä edessä hänen oli oltava johtaja ja seistävä sanojensa ja päätöstensä takana. Hänen oli vain kestettävä viha, joka huokui häntä kohtaan. Ei hänen tarvinnut olla pidetty. Kunhan häntä toteltaisi. Kun hän aamulla lähtisi ja hoitaisi tehtävänsä, he olisivat lähellä kaiken päätöstä. Isä saisi esiin Jumalansa ja toteuttaa haaveensa ja hän saisi rauhan. Ehkä jossakin. Raven katseli kuohuavaa putousta ja mustaa vettä, joka virtasi vauhdilla kohti etelää. Hän ajatteli taas kuolemaansa. Se kiehtoi häntä. Raven avasi ikkunan. Tunsi tuulen, hienon hienot pisarat, jotka putous pöllytti ilmaan. Hän istui ikkunalaudalle. Roikutti jalkojaan joen yllä. Antoi itselleen luvan. Kun tämä olisi ohitse hän tekisi sen. Hän ei tarvinnut siihen Dinaa. Ei tietenkään. Dina oli vain ollut typerä fantasia. Hän tekisi sen itse. Yksin. Päästäisi itsensä vapauteen. Se olisi hänen palkintonsa, kun kaikki työt olisi tehty.

***

Raven hakkasi kiveä louhoksen pohjalla. Ilma oli paksua ja haisi pahalle. Kalliot sykkivät, kuin niillä olisi ollut sydän. Koko luola surisi vaimeasti. Aivan kuin joku hyräilisi, tai hengitäisi sointuvasti. Se oli Kawn. Raven tiesi sen. Pohjalla, aivan kaivannon syvimmässä päässä kivi oli tumman punaista ja sen pinta oli lämmintä. Kun siihen iski hakun se tuntui huokailevan. Ravenin pää tuntui halkeavan, nenästä vuosi ohut verinoro huulille, mutta hän ei lopettanut. Oli hyvä tehdä jotakin fyysistä. Niiden painajaisten jälkeen. Unien, joista hän oli herännyt hiestä märkänä ja ääneen huutaen. Hän ei ollut halunnut enää nukkua ja aamuun oli vielä aikaa. Liika aikaa maata sängyssä ja miettiä kaikkea mikä oli mennyt vikaan. Hänen päässään pyöri lupaus, jonka hän oli itselleen tehnyt ja huoli siitä saiko hän koskaan tehtäväänsä päätökseen. Mitä jos isä oli liian heikko avaamaan tietä Kawn luo ja tämä kaikki jatkuisi vielä toisen kuukauden, vuoden vuosikymmenen?