Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

17.

Raven

Nyt

Nummet ovat peittyneet ruumiisiin. Haltioiden, ihmisten, hevosten ja lohikäärmeiden. Minun kulkuni on hidasta tästä syystä. Shamandalie kulkee edelläni. Pysähtyy odottamaan, kun jään jälkeen.

- Sinun pitäisi lähteä mahdollisimman kauas täältä. Komennan sitä, mutta sen siniset silmät ovat päättäväiset. Se ei halua jättää minua. Reppu selässäni tuntuu raskaalta. Raskaammalta, kuin se onkaan. Sen sisällä on päätös tälle sirkukselle. Loppufinaali. Minä olen matkalla isäni luo. Vähän myöhässä, mutta sillä ei ole merkitystä. Vain sillä miksi olen täällä. Ensimmäistä kertaa näen kaiken niin kuin minun kuuluukin. Selkeänä. Valheiden verho on pudonnut totuuden edestä. Voisin olla katkera. Ehkä olenkin, mutta sillä ei ole väliä. Vihani ei muuta mennyttä. Se ei tuo takaisin menetettyä lapsuutta, kadotettua nuoruutta tai hävittyä rakkautta. Vihani voi vain auttaa minua kulkemaan tämä tie kohti elämäni raunioita, jotka savuavat edessäni. Silti, nyt viisastuneena luulen että tämän kaiken takana on rakkaus. Minun rakkauteni ohjaa minut tälle tielle. En voisi enää kuvitella tekeväni muuta. Haluan edelleen hyväksyntää. Se olkoot heikkouteni loppuun asti. Pysähdyn nummen kukkulalle ja käännyn. Näen metsän takanani. Sen vihreä on tummaa. Melkein mustaa. Toivon että olisin voinut hyvästellä Dinan kunnolla, mutta en uskaltanut herättää häntä. Nainen on niin itsepäinen. Niin tottelematon. En halunnut häntä mukaan. Tämä matka minun on tehtävä yksin. Itseni vuoksi. Hänen vuokseen.

Kun käännyn takaisin pohjoiseen. Näen edessäni harmaat kivirykelmät. Niitä vasten makaa haltioita. Väsyneen näköisiä, valko-sinisissä hienoissa sota-asuissaan. Valkoinen iho loistaa punaista verta vasten. Sham seisoo polulla kivien välissä. Odottaa minua. Sen pitäisi palata. Miksi se on minuun niin leimautunut? Se on aina ollut. Outo susi. Nostan reppua paremmin harteilleni. Varovasti. Sen sisältö on niin arvokas. Niin arvaamaton ja hieron sitten hikisiä kämmeniä farkkujeni reisiin. Musta huppari tuntuu kuumalta päällä, vaikka ilma on viileää. Avaan sen ja näen tutun värikkään bändin logon keltaisen t-paidan rintamuksessa. Virnistän. Zoranin paita. Hänen lempibändinsä musiikki vaikuttaa minun korviini laumalta kuolevia kissoja. Olen kuitenkin iloinen, että olen saanut kuulla sitä. Olen saanut kokea niin paljon. Tavata niin paljon ihmisiä, joihin olen oppinut kiintymään. He kaikki ovat hyviä. He eivät ansaitse elämää, johon Arbush heidät tuomitsee. En koskaan sanonut heille mitä heistä ajattelen, mutta ehkä tekoni kertoo enemmän kuin sanat, joissa olen ollut aina surkea. Tosin jos onnistun, he eivät edes muista minua. Minä olen unohtunut historiaan. Niin kuuluukin olla. Se ei haittaa minua. Kenenkään ei kuulu elää ikuisesti.

Kuljemme hetken. Ilma on raikasta, mutta savun katkun haistaa palavasta linnasta. Haistan Kawnin pahuuden heikkona ympärilläni. Tuuli käy kuitenkin etelästä. Se puhaltaa pahimman myrkyn pois. Pian minun on puettava kaasunaamarini. Repussa on niitä kaksi. Omani ja Dinan oma. Otin kummatkin, ettei nainen seuraisi minua. Sitä ennen Shamandalien on käännyttävä takaisin. Astelen polkua ja etsin sutta katseellani. Näen sen seisomassa veden äärellä. Pysähdyn. Äkillinen muisto valtaa mieleni. Saa minut jähmettymään. Kolme pyöreää tuliperäistä lähdettä höyryää mättäiden keskellä. Niiden vesi on kesät talvet lämpimää. Mineraalien tuoksu valtaa nenän ja tuo mieleeni Jasminen. Tämä oli hänen lempi paikkansa. Hänen salainen lähteensä. Kivien suojassa nummen notkelmassa. Täällä kasvoi keväisin valkeita kukkia, niin että ne peittivät koko maan. Ne tuoksuivat voimakkailta. Niiden tuoksun minä tulen aina yhdistämään Jasmineen. Kumpa tiemme ei olisi koskaan kohdanneet. Kumpa minä en olisi särkenyt häntä. Luulin rakastaneeni häntä, mutta en minä osannut rakastaa. Minä tuhosin hänet. Ja vain koska tarvitsin lohtua oman surkeuteni keskellä.

***

Raven seurasi Jasminea nummella. Aurinko lämmitti tummaa paitaa vasten. Oli kaunis aamu. Tälläisenä oli vaikea uskoa, että he olivat sodassa ja hieman etelämpänä maa oli verinen taistelutanner. Hän oli saapunut linnaan eilen illalla. Mukana sotilaiden ruumiita ja kapinallisia orjatöihin kaivauksille. Jasmine ei ollut tullut yöllä hänen luokseen, mutta hän oli herättänyt Ravenin aamulla ja pyytänyt mukaansa. Hän halusi näyttää prinssille jotakin. Raven katseli Jasminea, joka poimi kukkia edempänä nummella. Hänen katselemisensa rauhoitti Ravenia, vaikka häntä hieman ärsytti se että heidän piti lähteä näin kauas. Ravenilla olisi paljon muutakin tärkeämpää tekemistä, kuin viettää aamu nummella kukkia poimien. Mutta kieltäytyminen ei tulisi kysymykseen. Jasmine oli tyytymätön heidän tilanteeseensa ja Ravenin oli parempi myötäillä naista, jos halusi tämän seuraa sänkyynsä vielä kotona ollessaan.

- Tule. se on tuolla kivien luona! Jasmine huusi ja osoitti kauempana näkyviä harmaita kivikasoja, joita nousi nummilla siellä täällä. Raven harppoi Jasminen kiinni ja nosti tämän syliinsä. Jasminen nauru sai hänetkin iloiseksi.

Notkelma kivien suojassa oli täynnä valkoisia kukkia. Näytti aivan kuin maa olisi peittynyt lumeen. Valkoisten kukkien keskellä oli kolme eri kokoista lähdettä, joiden pinta höyrysi hieman.

- Kuumia lähteitä. Raven totesi ja laski Jasminen alas. Nainen kiiruhti kukkien keskeltä lähteiden rantaan.

- Löyisin nämä lapsena. Käyn täällä välillä kylpemässä ja rauhoittumassa. Tämä on minun paikkani. Jasmine sanoi ja kääntyi katsomaan Raveniin pieni hymy huulillaan.

- Haluaisin kylpeä kanssasi. Hän sanoi. Raven puraisi huultaan ja virnisti leveästi.

- Tiedäthän nainen mihin tämä johtaa? Hän kysyi ja harppoi ripein askelin nauravan Jasminen luo.

He istuivat lämpimässä vedessä raukeina. Raven tunsi sydämensä hakkaavan kiivaasti äskeisen rakastelun jäljiltä. Jasminen posket ja huulet punoittivat kauniisti. Hän leikki vedellä kaataen sitä kämmeneltä toiselle. Raven haistoi kukkien voimakkaan tuoksun ja lähteestä nousevat mineraalit. Hän katseli sinistä taivasta. Pääskysiä, jotka lensivät korkealla. Kesä oli saapunut niiden myötä. Hän tiesi että hän ei tulisi koskaan tätä onnellisemmaksi, mitä hän Jasminen kanssa oli. Jasmine oli hänen rauhan satamansa, johon hän mielellään purjehti lepäämään kun myrsky kävi liian voimia vieväksi.

- Jasmine. Raven sanoi. Nainen nosti katseensa veden pinnasta käsistään ja katsoi Ravenia hymyillen lempeästi.

- Niin prinssini? Hän kysyi ja lipui veden ylitse hänen eteensä.

- Minä haluan sinut vaimokseni. Raven töksäytti asian Jasminen kasvoille. Tämän suu loksahti auki ja silmät täyttyivät kyynelistä.

- Voi Raven! Minä rakastan sinua! Hän kiljaisi ja kapsahti Ravenin kaulaan. Raven naurahti ääneen.

- Miksi sinä aina itket. Sanon minä mitä vain? Hän kysyi naiselta. Jasmine itki ääneen.

- Minä itken onnesta. Hän puuskahti.

- Okei. Oletan sen olevan ihan hyvä asia. Raven mutisi. Jasmine hukutti hänet suudelmiin.