Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

34.

Raven

Kun näin isäni kosteat silmät ja kuulin hänen tarinansa, minun oli vaikea pidätellä omia kyyneleitäni. Miten paljon olinkaan kaivannut niitä sanoja, jotka isäni viimein sanoi.

Hän kertoi kunnioittavansa minua ja arvostavansa. Hän sanoi että teki kaiken minun vuokseni.

Minun sisälläni kasvanut turtumuksen jääkenttä suli reunoiltaan. Näin hieman toivoa toivottomassa tilassani. Kaikki ei ollut samantekevää. Ei isälle. Ei minulle.

Minun oli helppo antaa anteeksi ja jatkaa sitä minkä me olimme yhdessä aloittaneet.

Raven istui kivellä kroppa väristen väsymyksestä. Hänen alaston vartalonsa kiilsi hiestä. Musta metsä oli hiljainen. Se kuunteli häntä. Vieläko hänessä olisi voimaa riehua. Huutaa ja kirota. Ei. Hän oli luovuttanut. Hän ei ymmärtänyt miten hän voisi muuttua sudeksi. Hän oli tehnyt kaiken niin kuin aiemmin. Tällä kertaa riisunut vaatteensakin, etteivät ne menisi rikki. Hän oli tehnyt kaikkensa. Keskittynyt. Yrittänyt mielensä voimalla muuttua. Kun se ei onnistunut hän oli kiihdyttänyt itsensä raivon valtaan. Hakannut puita ja karjunut taivaalle. Ei mitään. Vain sudet, jotka tarkkailivat häntä kauempaa ja varmasti pitivät häntä umpihulluna. Hevonen, jonka hän oli sitonut puuhun aukiolle pienen matkan päähän paikasta jossa hän nyt oli, talloi mättäitä hermostuneena. Se ei varmasti antaisi hänen enää nousta selkäänsä.

Raven huokaisi syvän värisevän huokauksen ja risti kädet syliinsä. Rystysissä oli kipeät veriset kukkaset. Kaarnan repimät urat. Hänen pitäisi lopettaa tämä hölmöily ja palata linnalle. Kuningas tarvitsisi häntä. Hän nousi ylös. Horjahti väsymyksestä. Koska hän viimeksi oli syönyt tai juonut? Dina ei ollut tullut. Hän ei ollut vienyt Ravenia pois. Pettymys painoi synkkänä rintaa. Suudelman jättämä ikävä. Hän ei halunnut enää mitään. Raven puki nöyränä päälleen. Hän tunsi täydellistä alistuneisuutta. Kuolema oli ollut pakotie. Sekin sulkeutunut hänen edessään. Hänen pitäisi nyt vain kovettaa itsensä. Nousta tästä suosta ja ratsastaa linnalle auttamaan isäänsä. Jatkaa päivä kerrallaan.

Raven ei tiennyt miten läheltä häntä oli vain hetki aiemmin Dinan ja Palinin tie kulkenut. He olivat kuulleet hänen raivokkaat karjaisunsa ja kiertäneet äänen kaukaa.

Kun hän saapui linnalle oli jo myöhäinen ilta. Muurin päällä paloivat soihdut. Linnan ikkunoista loisti lämmintä valoa. Raven ei tuntenut lämpöä palatessaan kotiin. Hän jätti väsyneen ja pelokkaan hevosen tallipojalle ja harppoi suoraan isänsä työhuoneeseen.

Hän koputti ovelle, mutta avasi sen odottamatta kutsua sisään. Hän ei jaksanut mielistellä ketään, ei edes kuningastaan.

Kuningas Arbush nosti katseensa tulijaan. Hän laski kädestään sulkakynän ja sulki punakantisen kirjan katsellen poikaansa pieni outo hymyn tapainen huulillaan.

- Raven poikani sinä tulit. Hän sanoi yrittäen kuulostaa lempeältä. Raven harppoi isän työpöydän taa ja katseli kuinka velho työnsi punakantisen kirjan työpöytänsä laatikkoon piiloon Ravenin silmiltä. Lisää salaisuuksia. Tietenkin. Raven ei sen hetkisessä tunnetilassaan jaksanut välittää mistään. Hän oli turta.

- Sinulla oli asiaa. Hän sanoi kylmästi. Arbush nyökkäsi ja nousi ylös.

- Ymmärrän että olet vihainen minulle kaikesta mitä on tapahtunut, mutta meidän pitää unohtaa menneet ja keskittyä tulevaan. Arbush sanoi ja kiersi pöydän Ravenin viereen. Hän katsoi poikaansa ylöspäin hymyillen edelleen typerää hymyä. Se ei sopinut Arbushille. Raven katsoi häntä totisena.

- Selvä. Mitä sinä haluat minusta tällä kertaa? Raven kysyi ja näki kuinka hänen isänsä silmät kapenivat. Hän ei pitänyt Ravenin asenteesta.