Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

3.

Raven

Minusta tuntui että ainut tapa rauhoittaa sisuskalujani repivä hirviö, oli tappaminen. Se kuulostaa mielipuoliselta. Tiedän, mutta ehkä minä olen mielipuoli. Älkää ymmärtäkö väärin, ei tappaminen saanut minua tuntemaan hyvää oloa. En minä nauttinut siitä. Minä tunsin vain helpotusta kun sain hyökätä. Sun sain surmata. Veren, vihan, pelon haju. Voiton haju. Jokin sisälläni kasvoi. Se oli kohta suurempi kuin minä itse. Se ei rauhoittunut. Se halusi riehua. En osaa selittää sitä paremmin. Pysyin hiljaa tunteistani. Jos he tietäisivät, että heidän prinssinsä on hullu, niin he eivät haluaisi seurata minua. Tai kuunnella käskyjäni. Kuningas ei voisi luottaa minuun.

Mitä enemmän olen surmannut ja tuonut kapinallisia isälleni, olen saanut nauttia hänen hyväksynnästään. Hänen tyytyväinen hymynsä tyydyttää sisälläni riehuvan meren yhtä tehokkaasti kuin tappaminen. Ehkä jopa vielä paremmin. En ymmärrä edelleen kuningasta tai hänen mustaa kirjaansa, joka tuntuu kuiskailevan hänelle miten hänen tulee toimia. En ymmärrä miksi hän antaa kääpiöiden kaivaa syvääkin syvempää mustaa kuilua kohti Jumalaa, jonka pahuus väreilee luolaston ilmassa. Mutta minä luotan isääni ja tämä luottamus saa omatuntoni äänen rauhoittumaan. Se mitä minä teen on suurempaa kuin minä itse. Minä olen isäni oikea käsi. Minä olen prinssi. Minä tapan jokaisen, joka haluaa isäni kuolemaa. Nolarin miehet pelätköön nimeäni. Miekkani repiköön heidän lihaansa. Tuon isälleni ne tuomiolle, joita en surmaa. Annan ne hänelle uhrilahjana. Näytän kunnioitukseni ja lojaaliuteni. Jokaisella teolla näytän sen. Minä olen olemassa häntä varten. Hänen unelmaansa. Kun hän hymyilee minulle ja sanoo että olen hyvä poika, minä olen onnistunut. Minä olen jonkin arvoinen.

Raven asteli luolastoissa. Hän tunsi kylmät väreet ihollaan ja jokaisen ihokarvansa nousevan, kun hänen kehonsa varoitti häntä vaarasta. Hän ei enää välittänyt siitä. Kymmenen vuotta olivat kääpiöt kaivaneet luolaa, johon hän ei koskaan ollut halunnut mennä. Sen sisällä väreilevä outo pahuus oli levinnyt nyt koko luolastoon. Se leijaili kiven sisällä kuin paha haju. Kääpiöitä oli paljon. He olivat kasvattaneet luolan uumeniin oman kaupunkinsa. Luolissa oli paljon arvometalleja ja jalokiviä. Kuningas oli luvannut kaiken kääpiöille, jos he kaivaisivat luolan vuoren juurelle asti. Prinssi Stratoslavos ei ollut vastustellut. Kuukauden kaivamisen jälkeen he olivat löytäneet enemmän jalokiviä, kuin koskaan omalta maaltaan. Tunnelin kaivaminen oli kuitenkin osoittautunut työläämmäksi, kuin he olivat kuvitelleet. Kääpiöt olivat taitavia kaivamaan, mutta punainen kivi oli kovaa ja kaivannossa tapahtui jatkuvasti onnettomuuksia. Käytävä oli romahtanut kymmeniä kertoja, vaikka heille oli kaadettu tonneittain hopeapajuja vuorenjuuren metsistä tukipuiksi. Monet olivat kuolleet jäädessään lohkareiden alle. Pahin oli ollut kuitenkin vielä edessä. Kahden vuoden kaivamisen jälkeen sairastumiset olivat alkaneet. Aivan kuin ilma olisi ollut myrkyllistä syvällä maan alla. Kääpiöt olivat alkaneet ensin voida pahoin. Viikon luolassa olon jälkeen kovinkin kaivaja oli kärsinyt aistiharhoista ja vuotanut verta jokaisesta ruumiinaukostaan. Raven ei ollut ihmetellyt asiaa. Hän ei koskaan ollut joutunut menemään kaivannon syvimpään kohtaan ja teki kaikkensa ettei koskaan joutuisikaan.

Stratoslavos oli vasten Arbushin tahtoa vetänyt kolme vuotta työskenneltyään miehensä pois luolista ja he olivat palanneet takaisin kotiinsa. Kuningas oli ollut raivoissaan. Työ joka oli edistynyt muutenkin järjettömän hidasta vauhtia, pysähtyi kokonaan. Aivan kuin kaikki voimat maailmassa yrittäisivät estää tunnelin avaamista.

Keväällä kaksi vuotta sitten Stratoslavos oli kuitenkin palannut. Hän oli neuvotellut uuden sopimuksen Kuninkaan kanssa. Punaisten lohikäärmevuorten rikkaudet olivat houkuttaneet ahnetta kääpiöprinssiä.