Punaiset Lohikäärmevuoret trilogia on seikkailu läpi aikojen, halki sodan ja rauhan, hulluuden ja järjen ja sen ohuen railon joka erottaa nämä toisistaan.
Aikojen alussa kun Jumalat astuivat maan päällä kuolemattomina, ajalla ei ollut merkitystä. H...
Oops! Această imagine nu respectă Ghidul de Conținut. Pentru a continua publicarea, te rugăm să înlături imaginea sau să încarci o altă imagine.
Raven
En koskaan ollut tuntenut sellaista yhteyden tunnetta, minkä koin Gorgonin kanssa. En usko että koskaan tulisin tuntemaankaan. Se oli jotakin mikä hämmentää minua vieläkin kun ajattelen suurta mustakylkistäliskoa, jonka tapasin sinä outona kevätpäivänä jolloin minusta tuli lohikäärmeratsastaja. En usko että sitä voi selittää. Mitä se on kun kahden olennon mieli sekoittuu yhdeksi suuremmaksi kokonaisuudeksi. Minusta tuli Gorgon. Gorgon oli minä. Se hyväksyi minut ja minä tunsin sen lähellä olevani normaali. Normaalimpi kuin kenenkääni ihmisen. Se otti minut omakseen. Näytti minulle asioita, joita en ymmärtänyt olevan. Vapauden, jonka rajattomuus sai silmäni vuotamaan kyyneliä ja sydämeni särkemään oudolla miellyttävällä tavalla. Kun olimme ilmassa minä olin vapaa. Olin tuuli. Olin auringon säteet ja kesäsade. Olin lohikäärme. Iäinen ja viisas. Pystyin mihin vaan.
Linnassa. Maan pinnalla. Mieleni vankila myrskysi. Vihasin itseäni, prinssiä. Vaikka fyysisesti olin voimakas, niin mieleni oli heikko. Tunsin isäni rinnalla kyvyttömyyttä. Älyllistä vajavaisuutta. Heikkoutta, jotka tunteeni minun sisääniiskostivat. Yritin vaimentaa ne. Unohtaa Peltosuon tytön ruskeat silmät, kun ne anoivat armoa viimeisen kerran. Unohtaa kultahiuksisen lapsen, joka istui peukalo suussa vanhempiensa ruumiiden vierellä silmissä samaa anelevaa tuskaa. Tuskaa, jonka isäni oli aiheuttanut. Minun oli vaikea nähdä sen tuskan ylitse. Mutta minä yritin. Tukahdutin hiljaa moraalini huutoa. Suljin silmäni sydämeltäni.
Lohikäärmeriitti. Rumpujen pauketta. Savuttavia soihtuja. Ihmisiä kokoontuneina lohikäärmeiden luolastojen alapuolelle aukiolle. Laulua, joka kaikui luolan seinämistä. Raven oli hermostunut astellessaan muiden lohikäärmesotureiden jäljessä kohti lohikäärmeiden pesää. Kuningas käveli hänen rinnallaan. Soihtujen valo tanssitti heidän varjojaan epätasaisella kivellä. Arbush oli totinen. Hän muisti vielä oman tappionsa. Päivän vuosia sitten kun hän oli kulkenut tätä samaa reittiä isänsä Kuningas Ardan rinnallaan. Täynnä toivoa ja epävarmuutta. Raven aisti isänsä tympeän olemuksen. Tämä olisi halunnut jäädä huoneeseensa. Uppoutua mustakantiseen kirjaansa, joka tuntui pitävän häntä otteessaan kuin huume, josta ei päässyt irti. Raven joka vihasi kirjaa mietti joskus voisiko niin käydä. Että jokin eloton ottaisi vallan elolliseen ja pitäisi jotakuta niinkin voimakasta, kuin Arbush vallassaan? Se tuntui mahdottomalta, mutta kirja joka makasi hänen isänsä työpöydällä oli täynnä mustaa outoa voimaa. Se levisi työhuoneeseen kuin myrkky. Raven aisti sen. Hän haistoi sen. Eikö isä haistanut? Nytkin, kun he kävelivät vierekkäin kohti lohikäärmeiden luolastoja Raven haistoi kirjan hajun pinttyneenä isänsä ihoon, hän haistoi sen kokoajan voimistuvan lohikäärmeiden kitkerän hajun ylitsekin. Se leijaili isän yllä kuin näkymätön pilvi.
