Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

7.

Raven

Suden mieli oli kirkas. Yksinkertainen. Oli vain tämä hetki, luonto ja aistit joiden varassa liikuin metsässä. Kun olin eläin suru, viha, katkeruus olivat tunteita, jotka eivät mahtuneet mieleeni. Olin onnellinen. Tai luulen niin. En tiedä onko käsitteeni onnesta aivan oikea. Muistin hatarasti tehtäväni. Tiesin kuka olin, mutta en välittänyt siitä. Olin vain osa luontoa. Sen ikuista virtaa.

Ihmisenä eläminen on taakka. Kun kerran saa kulkea eläimen tavoin, nähdä sen silmin ja tuntea sen sydämen painon, niin ymmärtää sen miten suuri epäoikeus on syntyä ihmiseksi.

Minä vaelsin metsässä. Olin metsä. Olin tuuli ja tuoksut jotka sen mukana kulkivat. Tämä oli matkani, joka veisi minut aikojen päähän. Kauas elämästäni. Kauas minusta. Niin kauas, että tuskin sitä koskaan täysin edes pystyisin ymmärtämään.

Raven käveli koko aamun nummien halki ja iltapäivällä hän saapui metsämökille. Sudet olivat hänen mukanaan. Ne vaelsivat metsässä hänen ympärillään. Mökki lepäsi hiljaisena aukiolla, jonka heinä oli pitkää ja tummanvihreää.

- Nyt pitäisi sitten muuttua. Raven mutisi Shamille, joka oli kulkenut polulla hänen edellään metsän reunalta saakka. Sham päästi örähdyksen ja nuolaisi huuliaan katsellen lempeästi Ravenia. Raven paijasi sen pehmeää pään karvaa ja alkoi sitten riisua hikisiä vaatteitaan.

Sudeksi muuttuminen taas hieman edelliskertaa helpompaa, vaikka hetken Raven joutuikin etsimään eläintä sisältään. Mutta se oli siellä. Totteli Ravenin kutsua. Oli jo hieman kesyyntynyt miehelle.

Sudet katselivat miehen muutosta. Ne olivat nähneet sen jo monesti ennenkin. Pian metsässä susilauma kannoillaan jolkotteli mustaturkkinen susi, jonka kirkkaat ja tarkat silmät olivat jään siniset.

Susi muisti tehtävänsä. Se tiesi että sen pitäisi kulkea kaupunkiin ja tappaa haltiakuningas ja tämän velho. Se tiesi, että se tekisi sen kuolemansakin uhalla. Se kulki metsän hajujen täyttämällä pohjalla kohti luodetta ja sen lauma seurasi sitä pienen matkan päästä pitäen huolta, että musta susi ei olisi yksin, jos joku metsän pedoista päättäisi uhmata sitä.

Jokin sai sen kuitenkin hairahtamaan sen reitiltä. Se oli tuoksu. Ensin hento ja etäinen, mutta kun susi pääsi lähelle suuria jyrkkiä kallioita, tuoksu voimistui. Mätääntyvä peikon liha ei peittänyt tuoksua, jonka susi oli nenäänsä saanut. Se oli tuttu haju. Siltikin vielä vieras. Se oli kohtalon tuoksu. Tuulahdus, jota oli pakko seurata. Susi jolkotteli kuolelen luolapeikon ruumiin ohitse. Se havaitsi sen menehtyneen nuoleen, mutta ei miettinyt asiaa enempää. Vain ihmiset pähkäilevät liikaa syitä ja seurauksia. Susi totesi peikon olevan eloton ja se siitä. Suuri auringossa haiseva ruumis ei liikuttanut hänen elämäänsä mitenkään. Mutta se toinen tuoksu! Se joka voimistui kokoajan kun susi jolkotti kivenlohkareiden välistä kallion viileään varjoon.

Se löysi piilotetut portaat seuraamalla tuoksua. Se nousi niitä ripeästi. Tasanteella se pysähtyi. Työnsi kuonon sammalikkoon. Haistoi veren. Näki sen värjänneet sammalet. Dina. Sillä hetkellä Raven unohti tehtävänsä. Hän seurasi verijälkiä ylös kallion laelle asti, jossa tuuli toi tuoksuja hänen nenäänsä. Susi katseli tasaista kallionlakea. Se oli tyhjä, vain sen keskellä lampi ja laituri. Dinan tuoksu oli veressä, mutta ei muualla. Se oli paikalla, mutta kadonnut johonkin. Susi vinkaisi ja jolkotteli hajujäljen perässä laiturille. Siellä se nuuski vanhoja lautoja. Tuli laiturin päähän. Kurkotti katsomaan tummaa tyyntä vettä. Näki suden tuijottavan takaisin. Sitten veden pinta hajosi. Susi, jota hän katsoi sinisiin silmiin muuttui muotopuoleksi. Riipus. Se oli vedessä. Se hehkui hieman upotessaan syvemmälle synkkään veteen. Ei saa hävittää riipusta. Susi muisti. Se ei ajatellut enempää. Se toimi. Se loikkasi veteen riipuksen perässä. Tunsi veden oudon lempeän lämmön. Se ympäröi hänet. Hän tunsi muuttuvansa jälleen. Raven haparoi riipusta käteensä. Puristi sen kouraansa pimeässä vedessä. Tuntui oudolta. Vesi hänen ympärillään velloi ja hyväili. Se oli lämmintä ja sitten äkkiä niin kylmää. Raven räpiköi pintaan ja karjaisi ääneen vetäen keuhkot täyteen ilmaa. Hän oli pimeässä syvässä vedessä. Jossakin ylhäällä, metrien päässä näkyi pyöreä pala kirkasta taivasta.