Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

13.

Dina

Äiti itki hiljaa isän ylle kumartuneena. Kuu loisti sisään kaltereiden välistä. Pieni ikkuna tyrmän ylälaidassa päästi pakkasen sisälle. Kiviset seinät olivat kuuran huurruttamat. Minulla oli yllä isän takki. Isä ei tarvinnut sitä enää. Minä tiesin sen, vaikka äiti ei sitä sanonutkaan. Minun ei koskaan ollut ollut näin kylmä. Varpaitani ja sormiani vihloi ja vartaloni tärisi niin että lihakset tuntuivat kramppaavan. Ympärilläni oli kuolleita ihmisiä. Naapureita ja tuttavia. Ne jotka elivät valittivat hiljaa, jos ei Kuningas tai vartijat, niin pakkanen pitäisi huolen siitä että me emme näkisi huomista päivää. Minäkin vihasin kuningasta nyt. Näin selvästi minkälainen hirviö hänen täytyi olla, että lähetti miehiään tekemään meille näin. En ymmärrä mitä me olimme tehneet väärin, että meitä kohdeltiin kuin rikollisia? Katselin hiljaa äidin selkää. Mitä he olivat tehneet? Nämä ihmiset. Äidin ja isän ystävät. He olivat pitäneet salaisia kokouksia. Ne olivat salaisia syystä. Miksi äidin piti haluta niin kovasti oikeutta kaikille? Kiukku sekoittui pelkoon. Oli äidin vika että me olimme täällä. Äiti oli se joka sanoi, että asioita piti muuttaa ja että piti olla uskallusta tehdä niin. Isä totteli vain äitiä. Nyt isä oli kuollut. Pian me olisimme kaikki. Aurinko oli laskenut ja pakkanen nousi. Se natisi ja paukkui rakennuksissa. Kuiskaili kylmällä äänellään. Minä en halunnut kuolla. En halunnut äidin ja isän kuolevan. Voi Palin kumpa tulisit ja pelastaisit meidät tästä loukosta.

- Dina tule tänne. Äidin ääni oli käheä kuiskaus. Dina raahautui äidin luo likaisilla oljilla ja käpertyi kainaloon. Isä makasi hiljaa kalpeana kuun valossa. Äiti suuteli Dinan päälakea.

- Isää ei palele enää. Hän sanoi tytön hiuksiin. Dina sulki silmänsä. Kyyneleet tuntuivat kuumilta poskilla.

- Äiti haluan kotiin. Dina kuiskasi. Äiti halasi lujaa.

- Shhh. Palin tulee ja sinä pääset pois. Et ole tehnyt mitään pahaa. Viaton sielu. Äiti puhui itkun sekaisella äänellä.

- Onko isä? Dina kysyi katsellen isää. Hän ei voinut viedä kysymystä loppuun. Kyyneleet sumensivat silmät. Kyllähän hän tiesi, että isä oli kuollut. Ei kukaan voinut olla noin valkonen. Joku yski tyrmän nurkassa.

- Mitä meille tehdään? Kysyi yksi naapuruston miehistä. Hänen toinen silmänsä oli turvonnut umpeen ja toinen katseli pimeyttä levottomasti. Dina katseli miestä äidin suojista.

- Meistä tehdään esimerkki. Joku toinen ääni sanoi. Äitin leuka kopsahti Dinan päälakea vasten.

- Älä nukahda äiti. Dina pyysi. Äiti havahtui.

- Minua niin väsyttää. Hän mutisi.

- En halua jäädä yksin. Dina kuiskasi katsellen selliä ja hahmoja sen hämärässä. Äiti ei vastannut mitään. Hänen leukansa kopsahti taas Dinan päälakea vasten. Dina itki. Hän ei koskaan ollut pelännyt näin kovin.

***

Dina havahtui horroksesta tunteeseen, että jokin katseli häntä. Hän ähkäisi, sillä äiti nojasi raskaasti häntä vasten. Hän kuunteli. Joku hengitti tyrmän nurkassa raskaasti. Se oli ainut ääni, jonka hän kuuli. Dina katseli tyrmän nurkkia. Ne olivat pimeitä ja pelottavia. Kuun valo oli kelmeää ja teki varjoista vain mustempia. Dina säpsähti huomatessaan kaksi silmäparia tuijottavan häntä tyrmän oven kalteri-ikkunan lävitse. Kuun valo osui silmiin. Niiden sininen väri näytti tummalta ja uhkaavalta. Dinasta ne eivät olleet ihmisen silmät.

- Kuka siellä? Hän kuiskasi, vaikka järki käski hänen olla hiljaa. Samalla hän puristi lujasti äitinsä kättä, että saisi tämän hereille. Äiti ähkäisi. Dina tönäisi häntä.

- Äiti hän kiuskasi. Äiti nosti päätään. Huokaisi syvään ja jähmettyi. Dina tiesi että äitikin katsoi niitä sinisiä kylmiä kuunvalossa hohtavia silmiä.