Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

4.

Rose

Raven ei ollut kovin helppo oppilas. Hän oli levoton ja kiinnostunut enemmän sudesta kuin kirjoista. Shamandalie ei auttanut asiaa sillä hän tuuppi kuonollaan poikaa ja työnsi päätä tämän syliin hellyyttä hakien. Kirjainten oppiminen tuntui työläältä pienelle pojalle ja huoli siitä että pettäisi isänsä sai hänet hermostumaan helposti. Mutta hän ei valittanut. En ollut koskaan tavannut lasta joka oli niin vähään tyytyväinen ja tottelevainen kun Raven oli. Jos hän ei pitänyt jostakin niin hän ei kiukuttellut vastaan vaan hiljeni synkän näköisenä. Hän ei koskaan puhunut omista tunteistaan tai ajatuksistaan ellen kysynyt ja silloinkin hyvin harvoin sanoin. Hän oli vain tullut opettelemaan lukemaan minun luokseni ei puhumaan syntyjä syviä. Ymmärsin sen hyvin varhain. Kaikki uteluni hänen sielunelämästään torjuttiin kohteliaasti mutta varmasti kunnes lopetin yrittämästä. Mieleeni hiipi jo pelko siitä että pojan hiljainen ja syrjäänvetäytyvä käytös ei johtunut ujoudesta tai epäonnistumisen pelosta vaan luontaisesta kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä.

Rose katseli kuistilta kun pieni talvitakkiin ja villahansikkaisiin pukeutunut poika asteli lakastuneen keittiöpuutarhan halki kohti hänen mökkiään. Tuuli havisutti mökin ympärillä kasvavia hopeakylkisiä kultapajuja. Niiden lehdet peittivät oransseina maata. Viimeyön pakkanen oli saanut aikaan hopeista huurretta, joka nyt kimmelsi kalpean ja kylmän auringon valossa. Pojan musta tukka pöllähti tuulessa. Samanväriset hiukset kuin hänen isällään. Silmät olivat Shamandalien. Susi vinkaisi levottomasti. Se istui vierelläni ja tuijotti tulijaa kiinteästi.

- Malta nyt Sham. Rose sanoi ja laski kätensä suden päälaelle. Sham oli saapunut hänen luokseen kolme kuukautta siitä kun Raven oli viety häneltä ja sen jälkeen hän ei ollut ihmiseksi muuttunut. Tähän mennessä nainen oli luultavasti unohtanut jo miten olla ihminen. Hän eläisi sutena lopun elämäänsä. Unohtaisi ihmisten murheet. Ihmisten moraalin ja vastuun ja velvollisuudet, jotka estivät heitä olemasta todella onnellisia ja vapaita. Sham ei ollut kuitenkaan unohtanut poikaansa. Hän tarkkaili nuorta prinssiä ja inisi aina surkeasti, kun näki pojan pihamaalla palvelijoiden ja hoitajien seurassa. Rose heilautti kättään kun näki prinssin katsovan häntä. Pojan ilme oli totinen. Rose ei osannut sanoa mitä pojan pään sisällä kävi. Hän ei ollut jutellut pojalle ennen. Hän oli seurannut tämän elämää kyselemällä hovilta ja palvelijoilta tämän kuulumisia. Nyt kun Hans oli eilen ilmoittanut tuovansa prinssin hänelle oppiin, hän tunsi sisällään kireän jännityksen. Se oli pitänyt häntä hereillä koko yön. Hän oli kerännyt kätköistään vanhoja lastenkirjoja. Hänen omiaan ja aakkoskirjan. Sen avulla hän itsekin oli joskus opetellut lukemaan. Paljoa Rose ei ollut saanut pelastettua entisestä elämästään. Vain yhden kirstun, mutta se sisälsi juuri tälläisiä tavaroita. Muistoja. Hyödyttömiä, mutta silti ilman niitä hän olisi tuntenut olevansa irrallinen menneisyydestään. Esineet olivat todiste siitä, että hän oli joskus ollut se pikkutyttö, joka uskoi onnellisiin loppuihin itsensä kohdalla ja muiden.

Hans asteli pojan takana. Hänen hiuksensa olivat ohentuneet vuosien varrella. Hampaita pudonnut ja hailakan ruskeat silmät olivat harmahtavat kaihista. Hän ei edes puhutellut noitaa. Ohjasi vain pojan hänen mökkinsä portaille ja kääntyi harppoen takaisin linnalle ja häviten sisään keittiön ovesta.

- Hei Raven minä olen Rose. Rose sanoi ja hymyili. Raven katseli häntä arvioiden.

- Kuulin että haluat oppia lukemaan? Rose jatkoi, kun tajusi ettei poika aikoisi sanoa sanaakaan. Sham nousi ylös ja asteli kuistin rapuille haistelemaan pojan kasvoja. Raven nosti kätensä suden kaulalle ja sulki silmänsä kun Sham nuoli hänen naamaansa. Ravenin kasvoille nousi hymy.

- Shamandalie. Rose komensi nauraen. Susi haisteli pojan korvaa ja Raven nauroi.

- Onko tämä sinun koira? Poika kysyi kun Sham oli rauhoittunut. Hän paijaili sutta, joka ei enää päästänyt poikaa läheisyydestään.

- Ei. Sham on susi enkä minä omista sitä. Se on ystäväni metsästä. Rose sanoi ja avasi tuvan oven.

- Susi. Raven sanoi ihaillen ja katseli Shamin sinisiä silmiä paijaillen sen paksua harmaata turkkia hellästi.

- Niin. Tule sisälle prinssi täällä ulkona on kylmä ja reumatismiäni alkaa kolottaa. Rose sanoi. Sham loikkasi sisään ja poika seurasi tätä pieneet yrttien ja savun tuoksuiseen tupaan.

Raven ei ollut helppo oppilas. Häntä kiinnosti enemmän susi ja kaikki muu mitä Rosen mökissä oli, kuin kirjat. Rose oli kärsivällinen. Hän jutteli pojan kanssa. Yritti päästä hänen pienen päänsä sisälle, mutta Raven ei pitänyt puhua itsestään. Hän istui pöydän ääressä susi jaloissaan ja paijaili sen päätä katsellen sen sinisiin silmiin. Kun poika puhui hän kyseli Roselta susista, metsästä ja sen hirveistä olennoista ja lohikäärmeistä. Niistä Rose ei paljoa tiennyt, mutta kertoi mielellään kaiken mitä tiesi. Kuningas painosti Rosea. Oli kärsimätön, mutta nämä olivat asioita joissa ei voinut kiiruhtaa. Rose sanoi sen Arbukselle, mutta eihän tämä kuunnellut. Hän haukkui Ravenin hölmöksi ja yksinkertaiseksi ja Rosen teki mieli näiden keskustelujen aikana läimiä miestä tämän kapeille poskille. Mutta tietenkään hän ei tehnyt niin. Hän lupasi tehdä parhaansa ja niin hän tekikin.

Ensilumi satoi maahan lokakuun puolessa välissä. Rose istui tuolissaan jalat vilttinsä alla ja katseli poikaa, joka tuijotti harjoituskirjaa nojaten käsillä poskiinsa. Sham lämmitti Ravenin jalkoja pöydän alla. Raven oli istunut hiljaa koko sen kaksi tuntia mitä hän oli jo Rosen luona viettänyt aikaansa. Tuli paukahteli takassa. Halot räsähtelivät ja hohkasivat mukavaa lämpöä Rosen jaloille. Hänen silmä luomensa tuntuivat raskailta. Hän hymyili katsellen poikaa ja sutta ja tunsi ajelehtivansa unen outoon maailmaan. Hänen unensa veivät hänet keskelle peltoa, jonka vilja lainehti veren punaisena. Taivaalla lentävien lohikäärmeiden siivet olivat tulessa. Etelästä kuului sotahuutoja. Rose huudahti ääneen kun jokin tarttui hänen käteensä ja ravisti. Hän avasi silmänsä ja tajusi olevansa oman mökkinsä rauhaisassa turvassa. Raven seisoi hänen vierellään. Hiukset silmille valuen ja kasvoillaan innostunut, mutta hillitty ilme.

- Minä osaan. Poika sanoi. Shamandalie istui pojan takana ja heilutti häntäänsä. Töm, töm, töm. Häntä hakkasi puista lattiaa. Rose räpytteli silmiään. Mietti untaan. Häntä värisytti, mutta hän veti kasvoilleen silti lempeän hymyn.

- Tiesinhän minä että sinä oppisit. Hän sanoi ja kosketti pojan käsivartta. Ravenin hymy levisi.

- Nyt voin alkaa opetella niitä loitsuja. Hän totesi. Rose nyökkäsi ja tunsi surua pojan puolesta. Tämä tuskin edes tiesi mitä loitsut olivat. Mitä tarkoitti se, että omasi taikavoimia. Voisiko hänestä edes tulla kummoinen velho, kun ei ollut verisukua kuninkaalle? Rose tiesi, että kuka vain pystyi oppimaan loitsumisen taidon, mutta kaikki eivät sen voimaa kestäisi tai hallitsisi ja tarvitsi olla synnyinlahja, jotta voisi koskaan olla voimakas velho tai noita. Rosella oli se lahja. Ainakin jonkinmoinen. Kuninkaan suvulla oli se myös. Heidän voimansa oli puhdas ja jykevä. Pelottavan voimakas. Raven ei koskaan voisi nousta hänen isänsä tasolle. Pettyisikö poika kovasti silloin? Entä Arbush?

- Rose kuuntele. Raven käskytti ja Rose putosi mietteistään takaisin hetkeen mökissään. Hetkeen, jona Raven prinssi oppi lukemaan. Hän nyökkäsi ja katseli kun Raven kiiruhti takaisin pöydän ääreen. Siellä poika istui Sham jaloissaan ja tavasi vanhaa kulunutta lastenkirjaa. Ensin hyvin hatarasti, mutta kokoajan varmemmin. Viikon päästä siitä hetkestä poika luki jo ripeästi ja ilman katkoksia. Rose tiesi että hänen työnsä oli ohitse. Hän menettäisi pojan. Shamandalie oli onneton. Se itki surkeasti mökin kuistilla kun Raven viimeisen kerran asteli lumisen puutarhan halki kohti linnan sivuovea, kirja jonka Rose oli hänelle lahjoittanut kainalossaan.

- No Sham me kyllä tapaamme hänet vielä monesti. Älä itke. Rose tyynnytteli naarassutta ja paijaili sen päälakea hajamielisesti synkkä suru sydämessään. Unet sodasta olivat jatkuneet. Ne vyöryivät hänen mieleensä joka yö. Sota ja punainen usva, joka veisi kaiken järjen maailmasta ja nielisi sen alleen tuskaiseen unohdukseen.