Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

15.

Dina

Nyt

Herään ja tunnen olevani yksin. Mökki natisee ja elää omaa elämäänsä. Avaan silmät, tuijotan kattoa. Mietin hetken missä ajassa olen. Olen ollut täällä ennenkin. Silloinkin kaikki oli lopussa. Minulle ainakin. Silti vasta alkamassa. Niin on nytkin. Tajuan sen ja nousen nopeasti. Pukeudun. En edes huomaa kylmää ilmaa ihollani. Harpon ovelle. Ulkona aukiollinen sotkuista heinää. Aamun valo on harmaata ja haisee savulle. Hän on poissa. Tunnen sen. Tiedän sen. Mitä mustassa repussa oli? Mikä oli sinun suunnitelmasi Raven? Tuletko enää takaisin?

Näen vanhan naisen tallin edessä. Hän katselee minua susia ympärillään.

- Hän käski sinun palata takaisin sinne mistä tulitte. Nainen sanoo. Minä pudistan päätäni.

- Ei. Et ymmärrä. Meidän piti mennä yhdessä.

- Hän sanoi että pistäisit vastaan ja että minun pitäsi olla vakuuttava. Nainen hymyilee, mutta hänen silmänsä ovat totiset ja väsyneet. Katselen taivasta. Savupilvet vyöryvät mustina pohjoisesta. Kyyneleet polttavat silmiäni. Raven sinä valehtelit. Meidän piti tehdä tämä yhdessä.

Palaan mökkiin hakemaan varusteitani. Pöydällä revolverini alla on paperinpala. Se on taiteltu huolella. Työnnän aseen koteloon lonkalleni hajamielisesti tuijottaen lappua pöydällä. Tiedän jo että se on sinulta. Nostan paperin ja avaan sen. Kädet tärisevät hieman. Siinä ei ole montaa lausetta. Sinä et koskaan puhu paljoa. Sanoit ettet osaa niitä sanoja, joiden ei ole tarkoitus satuttaa. Se ei ole totta, vaikka tämä lyhyt kirje satuttaa enemmän kuin ne useat kerrat, jotka olet minua tieten tahtoen yrittänyt loukata. Taittelen kirjeen hitaasti ja työnnän sen farkkujeni taskuun. Nämä olivat jäähyväiset. Se tuntuu katkeralta. Olen taas vihainen sinulle. Saat minut aina raivon valtaan. Mutta tällä kertaa tottelen sinua. En lähde pelastamaan maailmaa. Saat viedä kunnian tällä kertaa. Pyyhin kyyneleitä silmistäni. Jos jotakin elämä on opettanut, niin itkemään.

Pihalla nainen seisoo aukiolla ja tuijottaa taivasta. Se on täyttynyt linnuista. Ne lentävät karkuun kohti etelää. Minäkin lähden aivan pian. Sitä ennen kävelen naisen luo. Nostan käteni hänen käsivarrelleen.

- Tule mukaani. Pyydän.

Vuosi 1521

Dina

Kylmä ja suru veivät minut lämpimään muistojen keskelle. Painaiduin kiinni pelastajaani ja tunsin hänen lämpönsä pakkasenkin lävitse. Olin väsyneempi kuin koskaan. Rintani oli raskas ja uupunut. Tältä kai tuntui kun sydän särkyi. Oli kuin olisi veden alla. Jossakin syvällä, jossa ei voinut hengittää, kuulla tai nähdä kunnolla. Jokainen liike tuntui hitaalta ja raskaalta, jokainen ajatus myös. Aivot olivat liian isot ja turvonneet. Liian täynnä ajatuksia ja kyyneliä. Minä olin orpo. Minä olin yksin. Aivan yksin. Katkeruus oli huono seuralainen. Se ei pysynyt poissa. Olihan minulla Palin. Yritin ajatella Palinin hymyileviä kasvoja. Tämän suurta syliä ja lempeää matalaa ääntä. Katosin johonkin. Valkoiseen lumeen. Suuren veden pohjaan. Katosin, kunnes lämpö ympäriltäni vietiin ja tunsin putoavani.

Dina lensi lumeen hevosen selästä. Hän haukkoi henkeään kasvot kylmässä puuterilumessa ja todellisuus palasi hänen mieleensä. Kylmyys teki kipeää jäsenissä. Hän huusi ääneen kivusta, kylmästä ja ikävästä.

- Hiljaa nyt. Kuului sihahtava kova ääni. Kädet tekivät kipeää, kun ne tarttuivat hänen käsivarsiensa ympärille. Ne vetivät hänet ylös hangesta. Dina pyyhki kasvojaan äidin takin hihoihin. Oli pilkkopimeää. Ainut valo tuli taivaalta, joka sekin oli pilvien peittämä. Heidän ympärillään synkkä metsä. He seisoivat aukiolla ja lumen hohteessa Dina näki pimeän mökin ja sen vieressä pienen tallin. Hänen villasukan peittämiä varpaitaan särki ja seisominen tuntui vaikealta. Hän vilkaisi poikaa, joka piteli hevosta toisella kädellään. Toisella häntä pystyssä.

- Mene mökkiin. Minä vien hevosen talliin. Poika komensi. Hänen päässään oleva huppu peitti kasvot ja siniset oudot silmät. Dina katsoi mökkiä. Se oli kylmä ja pimeä. Lunta oli kasaantunut sen pienelle kuistille. Poika lähti hevosta taluttaen kohti pientä tallia. Dina jäi seisomaan hankeen. Hän huojui hieman. Tunsi leijuvansa. Jalat olivat tunnottomat pitkän ratsastuksen jäljiltä. Hänen teki mieli kaatua ja jäädä siihen. Tehdä lumienkeleitä. Ajatus jäi, kun hän kuuli metsänreunasta suden ulvontaa. Pimeästä häntä katseli usea silmäpari. Jalat saivat oudosti voimia tarpoa mökin kuistille. Kädet jaksoivat repiä oven auki, vaikka lumi oli pakkautunut kuistille hankaloittaen sisään pääsyä. Vasta mökissä hän seisahtui ja järkyttyi täydellisestä pimeästä. Hän pysähtyi eikä uskaltanut liikkua. Pimeässä oli varjoja ja olentoja, joita hän pelkäsi. Hän ei tiennyt mökin rajoja. Se oli vieras. Asuiko siellä joku? Noita. Tälläisessä metsässä asui vain noitia. Jalkoja alkoi pistellä varpaiden särky koveni. Silti hän ei uskaltanut liikkua. Ei ennen kuin poika tuli sisälle ja tuuppasi hänet kiroten oven edestä peremmälle pimeään.

***

- Mikä sinun nimi on? Dina kysyi katsellen poikaa takan kultaisessa loimussa. Hänen varpaansa olivat paljaana lähellä liekkejä. Ne olivat paleltuneet, mutta eivät muuttuneet mustiksi vaikka poika oli pelotellut häntä siitä. Hän oli sanonut, että ne putoavat pois jos muuttuvat mustiksi. Poika tökki tulta ja söi omenaa. Dina oli syönyt jo kaksi ja kaikki korput, joita poika oli hänelle antanut.

- Ei sillä ole väliä. Poika mutisi ja katsoi Dinaa. Dina katseli hänen silmiään. Hän ei koskaan ollut nänhyt niin ihmeellisiä ja kauniita silmiä. Hän tiesi nyt ettei unohtaisi niitä ikinä.

- Kiitos kun pelastit minut. Dina jatkoi. Hän ei tainnut olla kiittänyt.

- Älä vielä kiitä. Olemme keskellä Mustaametsää ja yö on tulossa. Poika sanoi. Dina hymähti ja katsoi pientä tupaa. Sen lattialla makasi kolme sutta. Poika oli tuonnut ne mukanaan sisälle. Ulkona kuistilla oli niitä lisää ja kun poika oli sytyttänyt takkaa Dina oli katsellut pienestä ikkunasta ulos ja nähnyt metsänreunassa niitä useamman. Kokonaisen lauman. Poika ja sudet olivat samaa laumaa. Dinasta se oli hämmästyttävää. Uskomatonta ja rauhoittavaa. Sudet suojelisivat heitä.

- Asutko sinä tässä mökissä? Dina kysyi seuraavaksi. Nyt kun hän oli saanut ruokaa ja itsensä lämpimäksi hän tunsi suurta halua jutella, pitää ajatuksensa poissa äidistä ja isästä. Hänen menetyksestään.

- Joo. Poika sanoi naurahtaen hieman ilottomasti. Dinasta se kuulosti sarkastiselta ja mökki näytti siltä ettei siellä oltu asuttu aikoihin.

- Sinun pitää nukkua vähän. Lähdemme heti kun aurinko nousee. Poika sanoi ja nousi ylös takan edestä astellen oven vieressä pienen ikkunan edessä olevalle pöydälle istuen toiseen sen ympärillä olevista tuolista. Yksi susista, vaaleaturkkisin nousi takan edestä ja jolkotteli pojan luo laskien päänsä tämän reidelle.

- Mikä sen nimi on? Dina kysyi. Susi oli seurannut heitä linnalta asti.

- Shamandalie. Poika vastasi ja kosketti hellästi suden päälakea rapsuttaen sitä sitten korvan takaa.

- Kaunis nimi. Onko se sinun?

- Ei. Ei se ole kenenkään. Poika totesi hieman ärtyneellä äänellä. Dinasta tuntui että poika oli hänelle vihainen jostakin, tai piti häntä typeränä. Usein vanhemmat pojat pitivät. Hän olisi kaivannut jotakuta, joka olisi voinut lohduttaa. Sulkea syliin ja auttaa unohtamaan mitä kamalaa oli tapahtunut. Hän ei kuitenkaan valittanut. Ei ihmeessä. Se mitä poika teki ei ollut velvollisuus. Se oli suuri palvelus. Dina jäisi elämänsä velkaa oudolle susipojalle. Dina kävi kippuralle takan eteen ja katseli tulta. Hän mietti äitiä ja isää. Heidän ruumiitaan kylmässä tyrmässä. Kaikkia niitä jotka olivat joutuneet jäämään sinne kun hän oli pelastunut. Suru painoi rinnassa. Kiristi kylkiluita ja kiipesi kaulaan kipeäksi möykyksi. Hän pidätteli kuitenkin itkuaan. Tuntui siltä että poika olisi ehkä suuttunut enemmän, jos hän olisi alkanut vollottaa. Hän ei halunnut suututtaa poikaa. Ilman tätä hän kuolisi metsään, joka oli täynnä petoja ja kuolemaa. Hän sulki silmänsä ja yritti unohtaa kaiken. Yritti päästä unen pelastavaan maailmaan. Ehkä siellä äiti ja isä olisivat vielä elossa ja kaikki olisi hyvin. Elämä olisi vielä raiteillaan ja kulkisi turvallista ja tylsää uomaansa verkkaiseen tahtiinsa.