Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

8.

vuosi 1520

Dina

Muurin tukeista tehty pinnan jääkiteet kimaltelivat auringon viimeisissä säteissä. Pakkanen oli viimein tullut. Minun kenkäni olivat liian pienet. Isä oli luvannut ostaa uudet, mutta hän ei nykyään muistanut mitään. Hän oli liian kiireinen äidin kanssa. Nytkin he olivat unohtaneet tulla kotiin kokouksestaan, josta ei saanut puhua ääneen kenellekään. Kohta tulisi pimeä. Minä olin jo yhdeksän mutta pelkäsin silti pimeää, sillä pimeässä eli petoja joista Palin minulle iltaisin kertoi tarinoita. Portti Mustaanmetsään oli suljettuna. Vahtitornissa seisoi vartija. Hän oli kuninkaan sotilaita. Puvun hihaan oli ommeltu lohikäärmeen merkki. Minusta oli ihmeellistä, että jotkin ihmiset ratsastivat Lohikäärmeillä. Olin nähnyt niitä joskus leijailevan Blacwellin yllä. Äiti sanoi etten saisi ihailla mitään niin hullua. Lohikäärmeet olivat vain pahojen ihmisten keino tappaa viattomia. En joskus saanut unta kun mietin miten ne syöksevät tulta ihmisten niskaan. Joidenkin viattomien. Ja niiden iho palaisi ja se haisisi pahalta ja hyvältä samaan aikaan. Palavilta Hiuksilta ja paistuvalta porsaalta. En sanonut koskaan ajatuksiani ääneen äidille. Hänestä ne eivät kuuluisi pienen tytön päähän. Mutta minun päässäni oli paljon kaikkea mikä sinne ei kuulunut ja paljon sellaista, mistä en tiennyt kuuluuko se vai ei. Esimerkiksi juuri ne lohikäärmeet. Äidin ja isänkin mielestä, sillä isä on ain äidin kanssa samaa mieltä, lohikäärmeet ovat pahoja. Silti minua kiehtoi ne. Metsässä olevista hirviöistä puhumattakaan.

Nurmikko päättyi mutaiseen tallottuun maahan. Katselin jäätyneitä lätäköitä. Minun olisi tehnyt mieli hyppiä ne rikki, mutta sotilas tornissa katseli ja ehkä se mietti että yhdeksänvuotiaalta se olisi lapsellista. Nostin katseeni. Aurinko värjäsi oranssiksi muurin suuret tukit ja sen takana nousevien kuusien latvat.

- Näkyykö Palinia? Huusin. Sotilas kyllä tietää kenestä puhuin. Harva siviili ratsasti päivä toisensa jälkeen petoja kuhisevaan metsään etsimään olemattomia. Nuori mies ravisti päätään.

- Ehkä peikko on viimein syönyt sen. Tai sudet. Niitä on paljon tähän aikaan vuodesta. Hän sanoi kasvoillaan ilkikurinen virne. Tiesin että hän halusi vain kiusata minua. Pelotella. Niin monet yrittivät pelotella pieniä tyttöjä. Kotikadun pojat laittoivat hameen taskuihin koppakuoriaisia, hämähäkkejä tai sammakoita. Minä en suostunut pelkäämään mitään sellaista. Minusta sellaiset tytöt olivst naurettavavia, jotka kiljuivat kun näkivät jotakin niin pientä ja voimatonta. Ei se kuitenkaan tarkoita etten minä pelännyt mitään. Pimeä oli heikkouteni. Pelkäsin varjoja ja mitä ne piilottivat katseilta. Pelkäsin Mustaametsää ja sitä ettei Palin setä joskus palaisi retkiltään. Pelkäsin myös että äiti ja isä eivät palaisi kotiin. En osaa sanoa miksi minä sitä pelkäsin. Jotakin oli kuitenkin vialla. Aistin sen heistä. He eivät kertoneet minulle suoraan, sillä olin vasta niin nuori, mutta en ollut tyhmä vaikka lapsi olinkin.

-Hei tyttö sinun sedällä oli taas onni matkassa. Sotilas huudahti kasvot poispäin minusta. Ne katselivat muurin toista puolta. Hämärää metsikköä. Minun huuleni vetäytyivät hymyyn. Sydämen ympärille kuristusotteeseen kietoutunut pelkko hellitti. Palin ainakin oli kunnossa. En joutunut jäämään yksin auringon laskiessa. Sotilas laskeutui avaamaan porttia ja pian näin Palinin ja hänen hevosensa ratsastavan sisälle kaupunkiin. Näin vilahduksen tietä, jota pitkin he tulivat. Se hukkui vihreään hämärään. Varjoihin, joita aurinko ei koskaan saanut paljastettua.

- Hyvänen aika Dina miksi olet ulkona ja ilman takkia! Palinin ensimmäiset sanat olivat toruvat, mutta hänen ruskeat silmänsä nauroivat. Ne nauroivat aina Dinan nähdessään.