Punaiset Lohikäärmevuoret trilogia on seikkailu läpi aikojen, halki sodan ja rauhan, hulluuden ja järjen ja sen ohuen railon joka erottaa nämä toisistaan.
Aikojen alussa kun Jumalat astuivat maan päällä kuolemattomina, ajalla ei ollut merkitystä. H...
¡Ay! Esta imagen no sigue nuestras pautas de contenido. Para continuar la publicación, intente quitarla o subir otra.
1.
Vuosi 1489
Sade oli terävää ja jäistä. Se viilteli kasvoja ja ropisi nahkaisessa hupussa. Sen humina heikensi huutoja. Tuskaisia karjaisuja hävityksen kentältä. Tuska oli tulen väristä. Näin Arbush sen näki. Liekit nuolivat puisten talojen seiniä. Ahmivat olkisia kattoja. Savu oli mustaa kuin kuolema. Se kirveli silmiä saaden ne vuotamaan. Isä luuli että hän itki. Arbush vilkaisi kuningasta, isäänsä, joka istui mustan ratsunsa selässä ja katseli häntä hymyillen myötätuntoista hymyä huppunsa alta. Parrassa kimalteli jäisiä pisaroita. Arbus käänsi kullanruskeat silmänsä pois isästään. Hän katseli sotilaita, jotka mustissa sota asuissaan repivät kylää kappaleiksi. He olivat tuho, rutto, kuolema. Arbus näki naisen, joka juoksi lapsi sylissään mutaisen maan halki kiljuen ja taakseen vilkuillen. Naisen harmaa kotimekko oli veren tahrima. Lapsi oli velto hänen sylissään. Sen pieni pää retkotti äidin rinnoilla. Nainen kompastui. Kaatui polvilleen mutaan. Suojeli lastaan. Tuska ja epätoivo väreili hänen yllään. Arbus tunsi sisällään outoa kutinaa. Vatsanpohja tuntui kuumalta ja kapeat huulet vetäytyivät irvistyksen kaltaiseen hymyyn. Tuli rätisi kilpaa huutojen kanssa. Se nuoli taloja ja syleili niiden puisia kylkiä kuin kiihkeä rakastaja.
- Nämä maat ovat nyt minun. Isän ääni oli kaukainen sateen huminan alla. Arbus ei katsonut häneen. Hän katseli naista ja tarkkaili tämän ilmeitä. Nainen huusi apua. Aneli armoa. Puristi kuollutta lastaan rintaansa vasten, kuin kalleintaan. Elotonta ruumiskasaa. Hänen silmänsä harhailivat. Osuivat nuoren prinssin kultaisiin kylmiin silmiin. Pysähtyivät. Itku lakkasi. Arbush tuijotti naista syvälle tämän hätäisiin silmiin. Ne kysyivät vain yhtä kysymystä. Miksi? Arbush nosti kättään ja osoiti sitä kohti naista. Naisen huulet muodostivat sanoja. Ne hävisivät meteliin, eivätkä koskaan tavoittaneet prinssin korvia. Toisella kädellä Arbush puristi hevosensa ohjia. Se korskui hänen allaan ja talloi mutaista heinää. Se aisti voimat, joista se ei selvästi pitänyt. Typerä eläin, pelkäsi kaikkea jota ei ymmärtänyt. Arbush ajatteli kuinka nainen kaatuisi mutaan ja hukkuisi ja kuinka hän painaisi tuota siroa päätä alaspäin. Tuntisi naisen voimat. Tämän halun elää ja hengittää. Hän liikautti kättään. Vain vähän ja nainen lennähti eteenpäin. Hänen kalpeat noen tahrimat kasvonsa katosivat harmaaseen mutaan. Toinen käsi päästi irti lapsesta ja haroi liejua. Yritti nousta. Toinen käsi puristi kuollutta lasta edelleen, kuin vannoneena ettei koskaan laskisi irti. Arbush piti kättään suorana. Painoi sitä alaspäin ja tunsi voiman polttelevan käsivarttaan. Nainen taisteli elämästään. Elämästä, joka oli hänen käsissään. Hän oli prinssi. Hän oli elämän haltia. Mitä suurempaa voisi olla, kuin kuolema? Jumalat ehkä? Heitä ei täällä näkynyt.
- Arbush! Kuninkaan ääni oli käskevä. Arbush käänsi päätään, sillä hupun takia hän ei nähnyt kunnolla sivulleen. Isä katseli häntä silmät synkkinä ja kasvoillaan totinen ilme.
- Lopeta. Isä käski. Arbush ei lopettanut. Hänen kätensä osoitti naista. Piteli tämän näkymätöntä auraa käsissään. Kunnes rimpuilu loppui. Nainen ei enää taistellut. Arbush katseli isänsä silmiä ja laski kätensä alas. Hevonen rauhoittui hänen allaan. Isä ei ollut rauhallinen. Hänen silmänsä olivat kuin myrsky vuorten yllä.
