Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

27.

Dina

Minä kuunteli koko yön Rosmariinin itkua pienessä sellissämme oikeustalon kellarissa. En voinut uskoa että olin taas vankina ja odotin kuolemaa. Aamun tullen he alkoivat hirttää kapinallisia torilla. Kuuntelimme miesten huutoa ja itkua. Ääntä mikä lähti kun ihminen hirtettiin. En koskaan unohda sitä. Rosmariini voihki ääneen. Hän ei kestänyt. Hänen järkensä mureni pieniksi paloiksi hämärässä sellissä. Minä katosin johonkin. Huomasin jossakin vaiheessa päivää imeväni peukaloani, niin kuin pikkutyttönä. Keräsin voimani ja nousin astellen pienelle ikkunalle, joka oli katon rajassa ja näytti torille. Varpaillani seisten näin mitä torilla tapahtui. Ei olisi pitänyt nousta. Kapinallisten jono hirttolavalle oli järkyttävän pitkä. Siellä seisoi myös Ron. Ron joka oli vasta eilen tuntenut itsensä voittamattomaksi. Mikä oli tämä maailma jossa elin? Pelkkää kuolemaa, vihaa ja katkeruutta? Tuskaa ja haavoitettuja sieluja. Näinkö minä kuolisin? Ihmisen kanssa, jota inhosin. Vilkaisin Rosmariinia. Hän halasi itseään oljilla istuen ja heilutteli hiljaa puolelta toiselle. En minä Rosmariiniä inhonnut. Minä säälin häntä. Hiljaa laskeuduin lattian tasolle naisen viereen ja otin hänet kainalooni. Jos kerran kuolisin hänen kanssaan, niin voisin ainakin elää viimeiset hetkeni rakastaen lähimmäistäni.

Dina lauloi hiljaa Rosmariinille typerää sävelmää, jota lallateltiin usein lapsille. Hän paijasi tummaa pehmeää tukkaa. Rosmariinin itku oli tukahtunut voimattomiksi nyyhkäisyiksi. Päivä kului. Hirttolavalta kuuluvat äänet kertoivat että tuomioita jaettiin tasaiseen tahtiin. Illan tullen äänet vaimenivat. Käytävällä vartia liikahti. Nousi penkiltään. Dina ja Rosmariini oli tuotu tänne. Erikseen miehistä. Dina ei tiennyt koska olisi heidän vuoronsa kulkea lyhyt matka oikeustalolta hirttolavalle ja siitä ikuisuuteen. Puinen ovi käytävään avautui. Lukko kolahti pesässään. Vartian vaihdon aika.

- Prinssi on täällä. Sisään tullut vartija sanoi matalalla äänellä. Lähtevä hymähti hänelle ja jatkoi.

- Täällä on kaikki hyvin. Lopettavatko ne tältä illalta?

- Joo. Antaa poikien syödä välillä ja levätä. Näitä riittää vielä huomiseksi. Saapunut vartija sanoi. Sitten oli hiljaista. Ovi lukittiin uudelleen. Rosmariini parahti taas ääneen. Hän kuulosti mouruavalta kollikissalta. Dina sihisi hänelle rauhoittavasti ja paijasi hiuksia. Heidän viimeinen yönsä tulisi olemaan pitkä, kylmä ja täynnä aikaa ajatella, katua tekojaan ja toivoa pelastusta.