Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

23.

Raven

Minä en mennyt häihin. Mökötin metsässä. En voinut ymmärtää miten Jasmine voisi kaikista miehistä valita itselleen Oraksen? Oras ei ansainnut Jasminen rakkautta. Tämän kosketusta ja lempeyttä. Se kuului minulle. Gorgonin kuoleman jälkeen oli sulkenut mieleni tunteilta ja tämä oli ensi kerta kun minuun jokin vaikutti. Olin mustasukkainen. Vihainen ja katkera. Makasin hääpäivänä metsässä mökin pihalla kosteassa heinikossa ja ajattelin eri tapoja joilla voisin tappaa Oraksen. Kiihdytin mieleni siihen tilaan, että halusin jo repiä hänet kappaleiksi hampaillani ja sen jälkeen mieleni pimeni. Heräsin vasta aamulla yltäpäältä örkkien iljettävässä mustassa veressä selässäni kolme syvää vuotavaa haavaa. Olin siis tapellut. Onneksi vain metsän petoja vastaan. Herättyäni makasin pitkään metsän mättäillä alastomana ja katseli puiden latvustoja. Halusin tämän loppuvan. En löytänyt mitään järkeä elää. En tahtoa siihen. Kaikki joista välitin menetin. Pian menettäisin itsenikin hirviölle, joka söi aivojani sisälläni. Viimein pakotin itseni pystyyn. Minä eläisin kuninkaani vuoksi. Tekisin velvollisuuteni kunniasta häntä kohtaan. Olin sen hänelle velkaa. Niin ajattelin silloin. Miten väärässä olinkaan. Pian minä saisin tietää että elin valheessa, jota minun isäni, kuningas oli minulle syöttänyt koko ikäni.

Kun kuningas kutsui Raven vastasi. Hän seisoi kevään viimeisenä aamuna isänsä huoneessa ja katseli miestä, joka näytti kuihtuneelta varjolta entisestä itsestään. Isä oli juuri kertonut ettei työt kaivoksissa edenneet tarpeeksi nopeasti. Raven kuunteli. Häntä ärsytti. Hän oli ollut hermostunut koko päivän. Levottomuus hänen sisällään kasvoi kasvamistaan. Jasminen ja Oraksen häät olivat olleet viimeinen niitti. Hän tunsi luhistuvansa sisältä. Murenevansa. Sitä oli vaikea peitellä.

- Kuunteletko sinä? Arbush kysyi. Raven raapi päätään, jonka hiukset olivat kasvaneet ja pörröttivät pystyssä epäsiistin näköisinä.

- Kuuntelen. Ehkä jos et olisi tappanut kääpiöitä olisimme jo kaivaneet sen helvetin tunnelin. Raven mutisi ja katui heti sanojaan. Hän katui vielä enemmän, kun näki isänsä ilmeen.

- Anteeksi. Hän mutisi, mutta ei saanut pyyntöä kuullostamaan vilpittömältä. Isä tuhahti ja sivuutti Ravenin loukkauksen. Raven lupasi toimittaa lisää kaivajia. Arbush tyytyi siihen ja nousi astellen samalle puolelle pöytää kuin Raven. Raven katseli häntä ihmeissään, kun hän laski kätensä poikansa olkapäälle. Raven ei muistanut koska isä olisi viimeksi koskettanut häntä. Isän käsi ei tuntunut hyvältä. Se oli kylmä ja luinen. Isä tuntui hohkaavan magiaa. Hän löyhkäsi synkälle pahuudelle. Raven värähti tahtomattaan.

- Raven. Poikani minä tarvitsen apuasi. Arbush sanoi. Raven kohautti taas olkiaan väsyneenä.

- Minä autan parhaani mukaan. Hän sanoi. Arbush tuhahti kärsimättömästi ja pyöritti päätään.

- Se ei riitä. Hän sanoi kiivaasti.

- Sinun pitää tehdä enemmän. Hän jatkoi. Raven naurahti uskomatta korviaan. Sisällä vellova vesi läikähti. Myrsky oli yltymässä. Raven tunsi sen. Hän sulki silmänsä ja yritti rauhoittaa itseään.

- Miksi sinä et tee itse? Olet helvetti sentään velho ja vielä voimakkain koko maailmassa omien sanojesi mukaan ainakin. Raven kysyi raottaen silmiään ja katsellen isäänsä kylmästi. Isän ilme oli tympeä.

- Alatko sinä niskuroimaan minulle Raven? Pitääkö minun muistuttaa sinua siitä mitä siitä viimekerralla seurasi? Isän ääni oli hapan. Raven tuhahti.

- Ei tarvitse muistuttaa rinnassani on muistona arpi tulisesta kosketuksestasi. Hän sanoi. Arbush nosti leukaansa ja nyökkäsi tyytyväisenä.

- Et kai halua lisää arpia? Hän kysyi. Raven, jonka vartaloa peitti useammat vuosien saatossa saadut arvet naurahti kuivasti.

- En usko että sillä olisi vaikutusta mihinkään suuntaan. Ainakaan ulkonäollisesti. Hän sanoi. Arbush siristi silmiään kiukkuisena.

- Minulla ei ole aikaa tähän Raven. Hän totesi kylmästi ja asteli kauemmas Ravenista kädet selkänsä takana. Hän näytti mietteliäältä. Raven tuhahti.

- Minullakaan ei ole, joten lopetetaan tämä tähän. Hän sanoi katsellen isäänsä. Hän yritti pysyä rauhallisena, mutta raivo nosti päätään. se potki hänen rinnassaan. Sekotti hänen ajatuksiaan. Hän ei voinut hallita sitä. Hän halusi kyllä. Kävisikö nyt se mitä hän oli eniten pelännyt? Sekoaisiko hän isänsä edessä? Hän toivoi että Kuningas sanoisi nopeasti asiansa ja lähettäisi hänet pois. Hän halusi karata johonkin missä voi olla yksin.

- Me emme ole vielä edes aloittaneet Raven. Minä tarvitsen sinua hidastamaan Haltioiden etenemistä. Ymmärrän että sinä et voi voittaa heitä, vaikka antaisin sinulle armeijan ja olenhan antanutkin, joten sinun pitää tehdä jotakin muuta. Isä sanoi. Raven tuhahti. Hän oli tehnyt parhaansa. Antanut kaikkensa ja näin arvossaan isä piti hänen uurastustaan. Raven oli pettynyt isään. Itseensä. Hän tunsi päässään tuttua huimausta.

- Minun pitää mennä. Hän mutisi.

- Et mene mihinkään ennen kuin minä annan luvan! Nyt sinä saat luvan kuunnella. Keskittyä ja kuunnella mitä minä haluan sinun tekevän! Arbush huudahti vihaisena Ravenin poissaolevaan ja välttelevään käytökseen. Raven katsoi häntä hampaitaan yhteen purren ja värähti vihasta.

- MINUN PITÄÄ MENNÄ! Hän karjaisi äkkiä. Arbush säikähti pojan yllättävää kovaa ääntä. Raven kääntyi ja ryntäsi kohti isän tuohuoneen korkeita pariovia. Hän ei kuitenkaan päässyt ulos, sillä isä taikoi ovet tiukasti lukkoon.

- Sinä et edes käy kusella tästä lähin ilman minun lupaani. Senkin niskoitteleva äpärä. Isä sihisi vihaisena, mutta sulki suunsa nähdessään Ravenin, joka kääntyi ovilta häntä kohden. Raven näki isänsä ilmeen. Se oli yllättynyt, hämmentynyt ja utelias samaan aikaan. Hän tunsi sydämensä sykkivän ja hirviön joka potki tietään ulos hänen sisältään. Hän karjaisi kivusta, joka repi hänen rintalastaansa ja putosi polvilleen. Sen jälkeen Ravenin päässä sumeni. Hänelle ei jäänyt muistikuvaa siintä, kuinka hän muuttui suureksi mustaturkkiseksi sudeksi keskellä isänsä työhuonetta. Arbush katseli muodonmuutosta haltoissaan ja hämmentyneenä. Sellaista ei sentään päässyt todistamaan ihan joka päivä.