I need you by my side✅

Peittovaras

Mun olis pitänyt mennä vielä suihkuunkin mut tällä kertaa sänky veti liikaa puoleensa. Jääkööt siis aamuun. Hyvin mä vielä silloinkin ehtisin. Eihän siinä menis kuin muutama minuutti. Suurin osa kuvauksista kuitenkin saatiin jo pois alta, joten ei kyse mistään tulipalokiireestä voinut olla. Ellei Kiril ollut taas saanut päähänsä jotain täysin järjen vastaista... siis meidän kuvaaja. 

Mä suunnistin pimeässä makkarissa kohti sänkyä. Istuin reunalle ja heitin ylimääräiset vaatteet nurkkaan. Vilkaisin vielä yöpöydällä olevaa kelloa joka näytti varttia yli kahta... mulla oli siis 5 tuntia aikaa nukkua. Yllättävän paljon sekin. Kunhan sen ajan vain saisi nukkua eikä tarvitsisi  käydä viiden minuutin välein huutelemassa seinän toiselle puolelle hiljaisuutta kuin rippileirillä konsanaan. 

"Tiesit sä et sun kylppärin peilissä on särö?" kuulin äänen takaani. 

Käännyin ja heittäydyin makaamaan selälleni sänkyyn. Katsoin Aleksia kysyvästi. Mitä hiton väliä sillä nyt oli?  Eikö se tiennyt 7 vuoden epäonnea? Vai laskettiinko se vain ihan sirpaleiksi menneistä peileistä? Mä en tiennyt taikauskosta mitään... 

Mikäli laskettiin, mä olin varmaan entisessä elämässäni rikkonut niitä niin paljon et se kirous seurasi mua vielä näihin päiviin saakka. Se saattoi selittää paskan tuurin elämässä. Ihan kun sille ei olisi muuta selitystä...

"Porko varmaan peilannut liikaa" totesin ja vedin peiton päälleni.

Mikäli Aleksi vielä kovasti olisi juttutuulella, se saisi jatkaa sitä jutustelua lattialla villakoirien kanssa, sillä mä halusin nukkua. Niitä siellä riitti ja ne varmasti jaksais kuunnella sitä niin pitkään kun se vain jaksoi puhua. 

Mies tiesi kyllä itsekin miten vittumainen mä osasin olla jos en saanut nukuttua, joten jos siltä löytyi itsesuojeluvaistoa vähääkään, se sulki suunsa ja aika hätäseen. 

"Öitä" se sanoi ja nyppäsi peittoa päälleen.

Mun veressä kiehui. Tämän takia mä olin sinkku. Tai se oli yksi niistä monista syistä. Mä vihasin peittovarkaita. Omapa oli toisaalta tyhmyyteni kun en ollut tajunnut hakea sille omaa peittoa.  Enkä mä jaksanut enää lähteä etsimäänkään. Jospa mä yhdestä yöstä selviäisin... yrittäisin ainakin ihan tosissani. 

"Öitä" vastasin ja käänsin sille selkäni.

Mä olin enemmän kuin tyytyväinen ettei mun rakkaan seinänaapurini bileet kantautuneet enää äänineen mun asuntoon. Tai sitten ne oli sammuneet jo kaikki. Vaihtoehtoisesti tapaturmakin oli mahdollinen kyseiset miehet tuntien mutta siitä me kuultais varmasti lisää aamulla. Toivottavasti ei siinä pisteessä kuitenkaan oltu..

Mä heräsin joskus neljän ja viiden välissä siihen et Ale oli ihan kiinni mussa. Sen hengitys tuntui niskassa ja toinen käsi oli painautuneena mun kylkeä vasten. Mä olin aivan reunalla ja sen puolelle olis mahtunut vaikka omakotitalo, 3 jättiläispingviiniä, valkohai, naapurin maasturi ja Tommi Lalli.

Yritin varovasti työntää miestä takaisin omalle puolelleen etten olis pudonnut sängystä mutta tämä sen kun takertui vain tiukemmin muhun. Se kietoi kätensä mun ympärille ja painoi kasvonsa mun niskaan. Se mumisi unissaan jotain mistä mä en saanut selvää enkä suoraan sanottuna erityisemmin välittänytkään. Ootko ihan tosissas?

Jos se olis ollut Joonas, mä olisin pudottanut sen sängystä. Se olisikin ollut jo suoranainen ihme jos Porko olis päätynyt jonkun muun kuin Nikon sänkyyn. Sitä ihmettä kun tarpeeksi kauan odotti, kai sekin joskus tapahtui. Eikö ihmeisiin pitänyt kuitenkin uskoa? Pitihän elämässä nyt tavoitteita olla!

En mä Aleksia kuitenkaan viitsinyt työntää lattialle. Parkettilattia olisi varmasti kylmä sillä mä en ollut saanut aikaiseksi laittaa siihen mattoa. Olis varmaan ollut jo korkea aika tehdä sillekin  jotain... 

Ja sitä paitsi, olihan Aleksi kieltämättä melkosen suloinen näky. Pieni mies pienessä mykkyrässä, syvällä peittojen uumenissa.  Olkoonkin että oli lusikoimassa juuri mua. Se tosi asia olikin hyvä unohtaa heti tämän yön jälkeen. 

Mulla oli muutenkin ollut viime aikoina hieman vaikeuksia nukkumisen suhteen. Milloin mistäkin syystä ja nyt vielä tuo kuumuutta hohkaava ihminen kiinni mun kyljessä. Ei elämä helppoa ollut. Ei kai se tarkoituskaan ollut mut olis sitä nyt joskus voinut hieman jeesata... en mä mikään paha ihminen kuitenkaan ollut. 

Ehkä mä vaan en ollut tottunut siihen et mun piti jakaa sänky toisen kanssa. Miksi toisaalta olis tarvinnut edes opetella kun ei mulla ollut kuitenkaan pienintäkään aikomusta hankkiutua parisuhteeseen. Harvemmin siitä tosin asianomaisen mielipidettä edes kysyttiin. Varsinkaan jos kyse oli oikeasta rakkaudesta. Hyi!

Totta puhuen mä en ollut edes täysin varma olinko mä koskaan ollut kunnolla rakastunut. Eikö sitä niin usein sanottu että jos sä et sitä tiennyt niin sitten et ole ollut. Kai sen sitten vain tuntee. Tai jotain... mä olin yhtä kaukana rakkauden ammattilaisesta kuin kaikesta muustakin, mistä jotain olisi oikeasti pitänyt tietää. 

Jos musiikki laskettiin mukaan tähän peliin niin sitten mä olin ollut rakastunut. Ja vielä useaan kertaan. Eikö se kaiken paras vaihtoehto olis ollut? Musiikki oli kuitenkin pysyvää ja aina saatavilla. Hitto mä sain tuon kuulostamaan karulta...

Annoin asian olla ja yritin parhaani mukaan jatkaa unia välittämättä siitä et Aleksin kutittava hengitys veis multa pian järjen päästä. Eipä tarvitsisi senkään kanssa enää taistella... 

***

Pahoittelut tästä lyhyestä osasta mutta joulukalenterin suunnittelu vie tällä hetkellä melko ison loven näistä muista :( Anteeksi siitä<3