I need you by my side✅

Totuus kiitos

"Sun vuoro kertoa?" Joel sanoi odottavasti.

Pitikö mun kelata koko meidän ystävyys läpikotaisin et mä tiesin missä mentiin? Tai sitten mun oli vain muisteltava mistä kaikesta Joel jo tiesi.

"Ei mulla mitään ihmeellistä oo" totesin.

Sen suurempi valhe olis ollut enää se et mä olisin sanonut ettei mulla ollut yhtään mitään kerrottavaa. Ikävä kyllä mä en saanut unohtaa sitä kenen kanssa kävin tämän keskustelun. Mua vastapäätä istui mies joka tunsi mut paremmin kuin yksikään muu tässä maailmassa.

"Ei varmasti. Sä voit alottaa vaikka noista fritsuista" se sanoi.

Voi helvetin Niko! Mä en edes muistanut sen tehneen moisia taideteoksia. Miten ne edes näkyi enää? Siitähän oli jo vaikka miten paljon aikaa kun me oltiin oltu...

"Musta vaan tuntuu et en saa tarpeekseni siitä.." sanoin hiljaa.

Se oli totta. Mun keho oli kai ollut viime aikoina niin paljon kosketuksessa sen oman kanssa et ei osannut olla enää ilman sitä. Aiheutti vain vierotusoireita ja syvää kaipuuta.

Jotain erityistä siinä oli mitä sen seura ja läheisyys mussa aiheutti. Mä en vain tiennyt mitä se jokin oli. Se sai mut vain kaipaamaan lisää. Jätti koukkuunsa eikä suostunut päästämään irti ennen kuin tehtävä oli suoritettu.

Mä kaipasin sen vaativaa kosketusta ympäri kehoa, intensiivistä katsetta aivan lähietäisyydeltä, pehmeitä huulia mun omia vasten, kroppaa kiinni omaani, sen kylmät väreet aiheuttavaa ääntä, liikkeitä, tahdikasta sydäntä... voi helvetti!

"Voi vittu Porko, sä oot rakastunu!" Joel hihkaisi.

Mä katsoin sitä hetken hämilläni. En kai mä ollut sanonut äsköisiä ajatuksia vain ääneen.. olinko mä todella..? Enhän mä nyt voinut!

"Mitä se selität?" Kysyin ihan kun en olisi tiennyt mistä mies puhui.

Se kurtisti kulmiaan ja katsoi mua "älä viitsi"-ilmeellä. Joel hallitsi sen melko hyvin. Ihan kun se ei olis nähnyt jo mun silmistä et mä salasin jotain. Minkä helvetin takia mä edes yritin?!

"Monta kertaa te ootte..?" Se kysyi johdattelevasti.

Se riippui täysin siitä miten kukakin määritteli kerran. Jollekin yksi ilta oli kerta vaikka sen olis tehnyt kymmenen kertaa vartin sisään ja joillekin se oli se kymmenen kertaa illassa. Alusta loppuun, tiedättehän...

Tuon laskukaavan mukaan.. känniyönä kerran ja silloin kun Niko oli eronnut, me oltiin oltu useampi kerta.

"Kahtena iltana" vastasin.

Mitenköhän niillä oli mennyt? Tai oliko ne sen kerran jälkeen. Yleensä kyllä Joelista näki sen jos se oli harrastanut seksiä. En mä tiedä miksi ja miten mut se vaan näkyi siitä läpi. Kai mä tunsin sen liian hyvin.

"Mites se teidän deitti-ilta?" Vaihdoin aihetta.

Se pyöräytti silmiään huvittuneena. Mä tiesin miten se oli päättynyt mut mä halusin kuulla enemmän. En siis mitään likaisia yksityiskohtia yhtään mistään! Mua vain kiinnosti miten ne yhtäkkiä oli siihen päätyneet kun aiemmin Joel oli niin tietoinen siitä ettei sillä ollut tunteita Aleksia kohtaan muuta kuin ystävänä.

"No.. kyllä sä nyt tiedät" se sanoi hartioitaan kohauttaen. Tiesin mä sen et ne oli päätyneet panemaan ja aamulla koko homma oli kaatunut luottamuspulaan mut mä halusin tietää siitä, miten Joel yhtäkkiä tajusikin tuntevansa jotain enemmän.

"Mut miten sä tajusit sun tunteet yhtäkkiä?" Kysyin.

Se näytti hämmentyneeltä. Kuvitteli mun haluavan tietää vain kaikki likaiset yksityiskohdat yöstä, joka oli muuttanut niiden välit täysin. Edes mä en ollut niin likainen et olisin odottanut selostetta siitä kuka oli missäkin ja miten.

"Yks katse vaan riitti ja mä tajusin et on kyse jostain suuremmasta" se kertoi.

Miksei Niko voinut tajuta samaa asiaa yhtä helposti. Me muutenkin katseltiin toisiamme usein ja oltiin toistemme seurassa jatkuvasti. Miksei elämä voinut olla helppoa..

"Joonas, puhu sille" sen ääni jatkoi.

Se hymyili rohkaisevasti ja sai mut jopa hetkellisesti uskomaan et tuo oli hyvä ajatus. Oikeasti se oli kaikkea muuta. Meidän oli hyvä näin, kaikki jatkui ennallaan eikä kenenkään tarvinnut puhua mistään mitään. Joel oli väärässä vai mitä?!

"Mutta.. mä en haluu että tää loppuu" sanoin hiljaa. Joel katsoi mua hämillään. Se kaipasi lisäselvitystä. Mä en halunnut meidän bromancen päättyvän näin.. se oli hyvä ja sopi meille. Ei kummankaan pitänyt koskaan alkaa tuntea mitään.

"Ei sen tarviikkaan. Nikon pitää vaan saada tietää mitä sä tunnet" se ohjeisti.

Ikävä kyllä mun oli myönnettävä et Joel oli oikeassa. Hitto! Mä olin kai itse antanut sille liian hyviä vinkkejä...

"Mitä sä oikein pelkäät? Sehän on ihan hulluna suhun" Joel tokaisi.

Sen sanat sai perhosparven kokoustamaan mun vatsassa enkä mä ollut yhtään varma oliko se hyvä vai huono juttu. Olisi kai ollut helpompi veikata että hyvä mutta se pessimistinen vittusaatana mun pääni sisällä oli toista mieltä.

"Tää on ihan eri juttu.." sanoin päätäni pudistellen.

Ei se voinut milloinkaan ymmärtää meidän kuviota. Se oli monin puolin muutenkin niin erilainen. Monien silmissä varmaan se vaikutti joltain teinimäiseltä säädöltä mut meille se oli aina ollut harmitonta veljesrakkautta. Niin paljon kun mun sydämeen sattuikin tämä sanoa, mä uskoin et se oli tullut nyt päätökseensä.

"Mä tiiän. Sä tiedät silti että sun pitää kertoa" Joel oli oikeassa. Mun oli kerrottava sille. Vaikka mä tiesin mihin se tulis johtamaan ja miten se pala kerrallaan tuhoais kaiken. Kaiken kauniin mitä me oltiin saatu aikaan näiden vuosien aikana. Se oli enää vain tuhkaa meidän käsissä..

Mua vitutti oma heikkouteni sen suhteen, et mä olin päästänyt tilanteen tähän pisteeseen. Antanut homman karata käsistä edes tajuamatta mitä kaikkea tässä olikaan pelissä. Enää mulla ei ollut mahdollisuutta estää näitä tunteita. Mä en mahtanut niille enää yhtään mitään. Mä olin rakastunut parhaaseen ystävääni.

Niin kovasti mä olin yrittänyt vain saada Joelia ja Aleksia yhteen et en edes ymmärtänyt mitä kaikkea se toi mukanaan. Mitä muuta siinä oli pelissä kuin oma sydän. Ihan kun se ei olis ollut jo tarpeeksi.. sen tajusi vasta kun se iski omalle kohdalle. Miksi aina niin?

"Mä todella toivon et teidän juttu toimii" sanoin.

Joel vain hymyili. Se näytti ymmärtäväiseltä. Millainen ystävä mä oikein olisin jos en tämän kaiken jälkeen toivoisi niille vain hyvää. Sitä paitsi.. olivathan ne nyt ihan helvetin suloinen pari. Ei siitä päässyt yli eikä ympäri.

"Ja mä toivon et te saatte Nikon kanssa asiat selväks" se sanoi.

Sitä mäkin todella toivoin. Pelkäsin vain pahinta. Ainakaan ei pudonnut korkealta jos oli jo valmistautunut pahimpaan. Vaikka pudotus ei korkea olisikaan, se sattuisi silti aivan liikaa.

Murskaisi pienen sydämen osiin, täysin käyttökelvottomaksi. Mutta minkä sille mahtoi. Totuus oli kohdattava vaikka se kipeää tekikin.

Mä olin jo ehtinyt tottua siihen et mun tunteet ei milloinkaan saaneet vastakaikua. Mut oli tarkoitettu jäämään vain ystäväksi. En mä sitä huonoksi asiaksi sanonut mutta olisihan se ollut mukavaa jos joku sanoisi välittävänsä muutakin kuin ystävänä. Se joku vain ei milloinkaan sitä tulisi sanomaan saati sitten tarkoittamaan.. 

***

Mitenköhän näitten kahden käy?! o_O Mitä veikkaatte :)