I need you by my side✅

Huumaa

"Kai säkin tuut?" Esitin retorisen kysymyksen kuskin paikalla istuvalle Aleksille. Mä pääsin kotiin sen kyydillä ja halusin tottakai miehen itsensä tulevan myös mun mukaan. En mä himassa yksin mitään tekemistä keksinyt.

"Oliks sulla jotain erityistä mielessä?" Se kysyi.

En mä niin erityisestä tiennyt mut vierotusoireet sen huulista ja kosketuksesta olivat alkaneet käydä jo treeniksellä vietetyn ajan takia niin sietämättömiks et mä halusin vain suudella sitä seuraavan puoli tuntia lopettamatta ollenkaan.

"Voitais pussailla sohvalla" tokaisin.

Se naurahti ja pysäytti autonsa parkkiin. Se kääntyi katsomaan mua hymyillen ja veti turvavyönsä pois. Mä tulkitsen tuon myöntäväksi vastaukseksi. Parempi olikin olla tai sitten mä tein siitä omat johtopäätökseni enkä enää kysellyt.

"Sopii mulle" se tokaisi hymyillen.

Mä nousin autosta ja odotin Aleksin tulevan perässä. Kävelin miehen luo ja sen saatua auton ovet lukkoon, mä painoin sen vasten kuskin puoleista ovea ja suutelin sitä. Se ynähti tyytyväisenä mun huulia vasten ja vastasi suudelmaan vähintään yhtä suurella intensiteetillä. Sen kädet painoi mua vyötäröltä ja läheisyys tuntui sielussa asti.

Mä olisin voinut olla siinä sen kanssa vaikka koko loppuillan. Ei ainakaan tulis kylmä toisen lähellä. Ja olihan meillä auto tuossa takana. Siellähän voi tehdä vaikka mitä...

"Mennäänkö?" se kysyi varovasti.

Nyökkäsin ja tartuin sitä kädestä. Nyt kun mulla vihdoin oli lupa tehdä niin. Se oli itseasiassa aika hemmetin hienoa, vaikka mulla oikeastaan olikin vielä vähän epätodellinen olo koko asian suhteen. Joko mä vähän uskalsin keulia tällä?

Johdattelin sen rappukäytävään ja ihan varmuuden vuoksi pidin lähellä kaiken aikaa, ettei se vaan karannut mihinkään. Sitä riskiä mä en halunnut ottaa et kohta juostais peräkanaa stadin pimeitä katuja pitkin, kun se yritti paeta multa. Enää mä en sitä pois päästänyt. En vaikka olis mikä.

Kaivoin avaimet taskustani ja avasin meidän edessä olevan oven, päästäen Aleksin ensin sisälle. Se laittoi takkinsa naulaan ja katsoi itseään eteisen peilistä, hiuksia sukien. Katsoin sitä hymyillen ja vedin oven kiinni perässäni.

"Hyvältä sä näytät" huomautin ja jätin ulkovaatteet eteiseen.

Menin keittiöön sillä oletin ulkona riehuvan kylmyyden saavuttaneen myös meidät, joten lämmikettä kaivattiin. Muutakin kuin toisen syli. Pääsi silläkin jo alkuun mut en mä silti uskoisi sen kieltäytyvän kupillisesta kuumaa kahvia.

Se ilmestyi keittiön oven suulle ja jäi leikkimään seinää pitkin menevän listan ääriviivojen kanssa. Katsoin kulmiani kohottaen sen touhuja mutta annoin asian olla.

"Miten sä luulet et jätkät ottaa tän?" se kysyi hiljaa.

Katsoin miestä ihmeissäni. Sitäkö se nyt pelkäsi? Nehän oli kaikki olleet mukana suunnitelmassa saada meidät yhteen ja miltei jopa onnistuneet siinä. Mitenköhän ne sen mahtoi ottaa?

Sitä paitsi Joonas oli ollut sotkemassa kuviota alusta asti ja nyt sillä oli omat säätönsä Nikon kanssa, joten eipä ne varmaan kovin pahoillaan meistä olleet, sit loppupeleissä kuitenkaan. En ainakaan jaksaisi uskoa siihen. Kyllä mä tiesin että ystävien onni oli myös niiden onni, joten eiköhän siinä yhtälössä lyhyelläkin matikalla pärjännyt...

Jos Niko ja Joonas nyt toisistaan sielunkumppanit sattuisivat löytämään, olisin mäkin onnellinen niiden puolesta. Kuten kaikki muutkin meistä. Miksi siis mä ja Aleksi oltais poikkeus siinä missä muutkaan?

"Eiköhän niiden lapsellisen suunnitelman taustana ollut just tämä" totesin hymyillen.

Se naurahti ja kääntyi lähteäkseen. Mä tartuin sitä kuitenkin kädestä ja katsoin sitä hetken.

"Sä tiedät itekin et tää on niillekin enemmän kun ok" sanoin hymyillen ja sujautin hellän suukon sen takkuisten hiusten sekaan. Se oli yksi suloinen peikko koko mies. Se vain tuhahti huvittuneena ja nyrpisti nenäänsä. Tuo oli yksi niistä piirteistä, jotka sai Aleksin näyttämään vielä entistä suloisemmalta. En mä tiedä oliko se teoreettisesti enää edes mahdollista mut mun silmissä ainakin.

Mä seurasin sitä olohuoneeseen ja vedin sen syliin sohvalle päästyäni. Sen hiukset kutitti mun kasvoja mut se oli helposti sivuutettavissa oleva seikka. Oikeastaan se tuntui aika kivalta.

Se nappasi sohvan perältä pörröisen viltin ja veti sen meidän päälle, käpertyessään tiukasti mun kylkeä vasten. Se kietoi kätensä mun ympärille ja nojasi päätään mun rintaan.

"Onneks sä et luovuttanu" se kuiskasi.

Siinä oli asia mistä me tultais varmasti vielä pitkään olemaan täysin samaa mieltä. Kerrankin mä sain olla oikeasti ylpeä jostain teostani. Jos nyt bändijuttuja ei laskettu mukaan. Ihan vain yksityiselämästä puhuttaessa.

Mä luulin aina etten vois uskoa enää rakkauteen. Etten mä vois välittää kenestäkään niin paljoa et olisin valmis päästämään sen näin lähelle. Siis henkisellä tasolla. Näköjään ihmeitäkin tapahtui.

***

Päätin olla ihana ja julkaista vielä toisen tähän koska tämä söpöilymoodi on ihana :3 P.s olkaahan kaikki varovaisia tuolla liikenteessä, nimim. meinasin tänään kuolla töistä tullessani ::)