I need you by my side✅

Puolet puuttuu

Raotin toista luomeani epäluuloisesti kun tunsin käden seikkailevan lähes haarojeni välissä. Olinko mä unessa? Valveunessa? Rinnakkaistodellisuudessa? Vai missä helvetissä mä oikein olin?! Siellä ehkä?

Aleksin väsynyt huokaus kuului mun viereltä ja pikkuhiljaa mä aloin päästä tilanteen tasalle. Mitä se oikein puuhasi unissaan? Tai millaisia unia se näki? Likaista...

"Ale, mitä sä teet?" kysyin hiljaa kääntäen katseeni sen suuntaan. Siniset silmät tuijotti takaisin kuin peura ajovaloissa.

"Sori.. mä vaan en saanu sua muuten hereille" se tokaisi.

Jep.. ja mun haarojen kouriminen oli just oikea vaihtoehto siihen! Ei siinä.. en mä pahakseni pistänyt. Omapa oli mieheni. Ainakin se tiesi millä mut sai hereille, jos ei muuta. 

Se siirsi kättään sivummalle ja jäi katsomaan mua odottavasti. Kello oli puoli viisi aamuyöllä! Mitä sä oletit mun sanovan?

"Onks joku hätänä?" kysyin vakavoituneena.

Ei ollut sen tapaista heräillä useampaan otteeseen keskellä yötä, joten jos joku oli vialla mä halusin tietää mitä se jokin oli. Vaikka se olis ollut maailman turhamaisin asia, mä halusin tietää.

"Ei" se vastasi.

Katsellessani sen mitäänsanomatonta ilmettä ja väsyneitä silmiä, mulle ei ensimmäisenä tullut mieleen tuo vastaus. Sen huulet puhui eri kieltä kuin keho. Enkä mä pitänyt siitä tosiasiasta alkuunkaan.

Ennenkin se oli pystynyt avaamaan mulle kipeämpiäkin asioita, miksi siis tämän olisi tarvinnut olla poikkeus. Yhdessä me vielä oltiin. Aina siihen asti kunnes lentokone vei sen mukanaan.

"Mä vaan mietin.." se jatkoi hiljaa ja alkoi kuin huomaamatta räplätä mun hiuksia.

Se tuntui kotoisalta ja niin mukavalta et siihen olis voinut vaikka nukahtaa. Ilman minkään näköisiä vaikeuksia. Mä yritin kuitenkin pysyä hereillä.

"Mitä sä mietit?" kysyin siirtäen etusormellani sen hiuskiehkuroita sivumpaan.

Se oli niin kaunis et mun otti melkein henkeen. Keskellä yötäkin, aivan kuutamolla kaikesta ja silti se onnistui näyttämään tuolta. Elämä oli epäreilua...

"Sitä et mua pelottaa ihan hulluna" se sanoi.

Mä tiesin sen. Ja se oli täysin ymmärrettävää. Jokin olis ollut pahasti pielessä jos noin suuri muutos ei olis pelottanut yhtään. Mä tiesin kuitenkin et kyseessä oli hyvänlainen pelko. Tiedättehän? Sellainen lähes jännityksenomainen tunne joka tuli kun tiesi jotain mahtavaa tapahtuvan mut silti sä et ihan täysin voinut olla varma miten se tulis menemään. Kaikki vain oli uutta ja jännittävää. Opeteltavaa riitti joka suhteessa. Vähän kuin parisuhteen alku...

"Se on ihan ymmärrettävää" huomautin hymyillen rohkaisevasti.

Kyllä muakin pelotti. Ei omasta puolestani mut lähinnä Aleksin. Ei siksi ettenkö mä olis uskonut sen pärjäävän siellä vaan lähinnä siksi et mä vaan toivoin kaiken menevän hyvin. Mitä jos ei mennytkään? Lähinnä siis Aleksista riippumattomista syistä tarkoitin.

Ei meistä kukaan muu olisi tuohon yksin pystynytkään. Me oltiin niin riippuvaisia toisistamme ja totuttu siihen et kaikki mitä tehtiin, tehtiin yhdessä. Meni se sitten syteen tai saveen.

"Eniten mä kuitenkin pelkään sitä miten pärjään ilman sua" se kuiskasi ja liikahti mua lähemmäs. Vedin sen syliini ja kiedoin käteni sen ympärille. Sitä sun ei tarvinnut vielä miettiä.

En mä voi silti valehdella ettenkö olis miettinyt samaa myös omalla kohdalla. Miten mä pärjäisin kun se ei ollut enää mua kotona vastassa tai hoitanut teknisiä säätöjä treeniksellä. Ilman sen asiantuntevia ideoita jotka sai kaiken kuulostamaan aina kymmenen kertaa paremmalta. Meidän musiikista puuttui puolet ilman Aleksia... musta puuttui puolet ilman Aleksia..

"Älä mieti sitä vielä" sanoin vetäen miestä vielä tiukemmin itseäni vasten.

Vedin sen tuoksua keuhkoihini ja rutistin sen kehoani vasten niin et se jo varmaan sattui. Tuskin se asiasta sen enempää jaksoi välittää. Pääasia vain et sai olla lähellä.

"Joel..." se sanoi hiljaa.

Mä kuuntelin. Sitä varten mä tässä olin. Nyt kun kerran hereillä oltiin, olis kai tässä voinut aamuun asti jutella niitä näitä. Mikäs sen parempaa.

"No?" kysyin.

Upotin sormeni sen pehmeiden hiusten sekaan ja siirtelin suortuvia paikasta toiseen. Se puolestaan liikutteli sormiaan pitkin mun käsivartta ja sai toistuvan hyvänolon tunteen juoksemaan läpi koko kehon.

"Jos kaikki menee vituiks, saanko mä tulla takasin sun luo?" sen kysymys sai miltei kyyneleet mun silmiin. Miten se saattoi edes kuvitella etten mä ottaisi sitä takaisin luokseni ihan milloin tahansa. Mitään niin kamalaa se ei pystyisi edes tekemään ettäkö mä en sitä tänne huolisi.

"Sulla on aina koti täällä" kerroin ja painoin hellän suukon sen otsalle.

Eikö sitä niin sanottu et koti on siellä missä sydänkin? Kliseistä mutta totta. 

***

About 6 osaa enää jäljellä O_o  APUA!!